Sitten seurasi perinteinen saunottelu ohrajuoman parissa. Pelin tapahtumat unohdettiin nopeasti ja alkoi muunlainen jutustelu. Syötiin makkaraa ja olivat vastustajat sen kaveriksi muutakin murkinaa hankkineet. Juteltiin niitä näitä ja aina kun joku aloitti riittävän mielenkiintoisen aiheen, niin koko porukka kuunteli ja kommentoi sitten kuulemaansa.

Sitten aloitti eräs Pena kertoa edellisyönä näkemänsä unen kertomista. Kaikki kuuntelivat. Tarina oli seuraavanlainen:

-          Nukuin todella sikeästi. Sitten aloin nähdä todella elävän tuntuista unta. Unessa makoilin sängyssä, kuten todellisuudessakin tein. Samaan sänkyyn tuli eräs hyvin tuntemani naapurin rouva. Tällä rouvalla oli tosi mielessä ja hieman ihmettelin, kun ei hän aiemmin ole ollut mitenkään sen sorttinen. Unessa sitä ihmettelinkin. No, rouva tuli sänkyyni, huohotti ja aloitti hillittömän suutelemisen. Minä vastasin suudelmiin parhaani mukaan. Ennen kun tilanne pääsi riistäytymään pitemmälle, minä kuitenkin heräsin. Naapurin rouvasta eikä kenestäkään muustakaan naisesta ei jälkeäkään. Mauri-koirani siinä vaan huohotti, nuoleskeli naamaani ja vinkui minua päästämään itsensä ulos pissalle. Perkele, päästin Maurin pihalle ja menin pesemään hampaani. Ei tullut enää uni. Keitin kahvit.

Nauroimme Penan unelle todeten koiran kuolan varmaan maistuneen hyvältä. Sitten aloitti Eki kertoa nähneensä myös joskus aiemmin mieleensä jääneen unen. Hänen tarinansa oli seuraavanlaine:

-          Minä olin unessani erään entisen tuttavani Sirkun kanssa treffeillä tutussa lavatanssipaikassa. Milloinkaan eivät välimme edenneet muutamaa tapaamista pitemmälle. Lienee syynä ollut se, etten ollut ehkä hänen mieleisensä poikakaveri. No, kuitenkin tapailimme muutamia kertoja. Unessani olin kuitenkin hänen kanssaan. Kovasti ujostelin enkä oikein osannut mitään jutellakaan. Sirkku piti keskustelua yllä ja oli olevinaan kovin iloinen ja hyvin seurallinen. Tilanne oli minulle hieman kiusallinen eikä vähiten siksi. että minulla oli kova pissahätä enkä kehdannut sitä Sirkulle sanoa. Olimme pihalla jäähyillä ja sitten keksin sanoa Sirkulle, että odota tässä niin hae meille kahviosta jäätelöt. Sitten kiirehdin nurkan taakse ja aloin laskea vettäni. Karmea herääminen. Sirkusta ei jälkeäkään. kusta liritin housuihini. Sain onneksi pissan tulon katkeamaan eikä housut paljoa kastuneet. Ei kuitenkaan enää uni tullut. Vaihdoin kuivat kalsarit ja keitin kahvit.

Taas naureskelimme Ekin unelle kotvan, kunnes taas alkoi tarina. Nyt oli vuorossa Jaska. Hän jutteli näi:

-          No minä näin myös unen pari kuukautta sitten, enkä ole sitä pystynyt millään unohtamaan, vaikka kyllä haluaisin. Minä olin unessani kuollut ja uskokaa pois, olin päässyt taivaaseen. Sanotaan, että taivaassa on ihana olla. Tiedä sitten, mutta minulla siellä kävi aika pitkäksi. Jonkin aikaa siellä kirvisteltyäni pyysin Pyhä-Pietarilta lupaa käväistä maanpäällä katsomassa miten vaimo-raasu siellä pärjäilee. Pietsu sanoi sen oleva mahdollista, mutta ei aivan siten että menisit sinne vaan muina miehinä patsastelemaan. Ei se sovi, koska se aiheuttaisi melkoista hämminkiä ihmisten keskuudessa. Sanoi sen käyvän esimerkiksi siten, että hän muuttaa minut hämähäkiksi ja voisin siten laskeutua lankani varassa maa pinnalle. Sitten taas voisi aikanani palata samaa lankaa pitkin takaisin. Ilostuin kovin ja näin tehtiin. Muutuin hämähäkiksi ja lähdin laskeutumaan alas. Matka sujui ripeästi, mutta noin metri maan pinnasta minulta loppui lanka-aines. Ei auttanut mikään. Yritin ja yritin. Ponnisteli minkä kykenin. Luulin jo että nyt matkan teko jää tähän. Mutta sitten lujan ponnistelun jälkeen tunsi että taidanpa sittenkin onnistua. Viimeinen rykäisy ja sitten heräsin. Jukolauta olin täräyttänyt paskat housuihini. Kiiruusti housujen vaihtoon ja suihkuun. Ei tullut uni enää.

Se makkara oli Huiluntuhtia.

Kuten mainitsin, näitä kumpaakin lajia kuuluu tuttavapiiriini. Eräs vanha esimieheni aikoinaan työelämässä ollessani tapasi sanoa, että vaikeneminen on viisautta. Joskus muistan lukeneeni aforismin, ”kun ihmisellä ei ole mitään sanottavaa, hänellä on mainio tilaisuus olla hiljaa.” Näistä ajatelmista voi päätellä, ettei tuppisuisuus välttämättä ole huono asia.

Rainion Veikko, eräs naapurin poika, ei ollut mikään kovin puhelias jos nyt ei aivan tuppisuukaan normaalioloissa. Outojen seurassa hän kuitenkin usein oli mieluummin hiljaa. Nuoruusvuosinamme panin kuitenkin merkille, että tyttöjen seurassa ei Veikolta tahtonut irrota oikein yhtään sanaa. Veikko itsekin kärsi tästä ja joskus uskaltautui kysymään apua vaivaansa. Eihän tällaiseen ujouteen meikäläinen eikä muutkaan kaveripiirissä osanneet Veikkoa valmentaa.

 Olimme Veikon kanssa saman ikäisiä. Kansakoulu neljänneltä luokalta hän meni oppikouluun ja suoritti silloisen viisivuotisen keskikoulun. Minä menin myöhemmin ammattikouluun ja valmistuimme suunnilleen samoihin aikoihin. Tasseissa kävimme joka lauantaina ja joskus viikollakin. Joskus meitä onnisti päästä jopa saatoille, paitsi ei Veikko. Syy oli pelkästään se, ettei hän rohjennut esittää asiaansa. Veikko oli komea, salskea poika, joka varmasti olisi seuraa tyttöporukasta saanut, mutta se hänen ankara ujoutensa tuntui olevan ylipääsemätön este.

Sitten menimme armeijaan. Pääsimme samaan rannikkovartioston patteriin. Alokasajan ja sen jälkeisen aliupseerikoulun kävimme myös yhtä jalkaa. Sitten kuitenkin tiemme erosivat. Veikko keskikoulun käyneenä lähetettiin Merisotakouluun. Hänestä tehtiin vänrikki. Minä taas alikessun natsat kauluksessani palasin omaan patteriini, jonne Veikkokin sitten koulutusajan jälkeen saapui. Armeija koulutuksineen sai Veikon huomattavasti puheliaammaksi, mitä hän oli ennen ollut, ja pakkohan hänen oli upseerimiehenä saadakin sanoja ulos suustaan. Yksi asia vaan ei tahtonut korjaantua, nimittäin naisseuran saanti. Ei uskaltanut Veikko vieläkään tanssin lomassa juuri suutaan aukaista. Minä olin jo menettämässä toivoani hänen suhteensa.

Sitten koitti siviiliin astuminen. Kovin hämmästyi, kun Veikko kertoi hakeneensa kesävänskän paikkaa. Toki hän sen sai, mutta kun hänellä olisi ollut työpaikka siviilissäkin valmiina. Punastellen hän sitten asiaa tivatessani vastasi, että hän on ihastunut erääseen majurin tyttäreen. Oli kerran sattumalta tavannut tämän tytön ollessa ratsastamassa. Tyttö oli pyytänyt apua satulavyön kiristämiseen, oli kertonut sen jääneen hieman löysälle kun ei ollut naisen voimilla saanut sitä kiskottua tarpeeksi. Veikko kertoi kiristäneensä vyötä, vaikka se hänen mielestään oli ollut aivan tarpeeksi kireällä. Tyttö oli kiitellyt kovin ja kysynyt osasiko vänrikki ratsastaa. Veikko oli sanonut naama punaisena, että  ”Juu.” Tyttö oli kertonut nimekseen Leena ja kysynyt Veikon nimeä. Oli poika sen sitten sanonut peräti kaksi kertaa, että Veikko, niin Veikko minä olen. Leena oli karauttanut hevosella matkaan ja huikannut vielä, että olisi kiva joskus vaikka ratsastaa yhdessä.

Tästä minä innostuin, että nyt Veikko iske kiinni. Ajattele nyt, majurin tytär ja vielä niin hyvän näköinen. Olin minäkin tämän Leena joskus ohimennen nähnyt. Kovasti Veikko asiaa mietti, mutta ei saanut itsestään irti treffien tekoon.

Kului viikko ja Veikko tuli kertomaan taas nähneensä Leenan, joka oli nauraen kysynyt, että joko pian mennään ratsastamaan. Veikko oli soperrellut jonkinlaisen lupauksen, mutta sanonut minun, parhaan kaverinsakin, tekevän mieli saada ratsastusopetusta. Leena oli sanonut sen sopivan mainiosti. Hänelläkin oli Maija niminen ystävätär, joka varmasti lähtisi neljänneksi pyöräksi mukaan. En ole mikään ratsastajatyyppi, kerran pari olin ollut hevosen selässä, mutta en voinut sanoa osaavani sitä. Ensin kieltäydyin kunniasta, mutta Veikko hätääntyi niin silminnähden, että lupauduin lopulta ihan kaveruuden tähden. Sanoin, että sovi treffiaika niin mennään. Tähän Veikko taas, että Leena oli jo sopinut seuraavan sunnuntain olevan sopiva päivä. Oho, tuumin minä. Taitaa tämä Leena olla varsinainen organisaattori. No, olihan hän majurin tytär.

Tuli sunnuntai ja sovittu kellonlyömä. Menimme läheiselle tallille ja siellähän tytöt olivat. Esittäydyin ja Leena kertoi Maijan olevan hänen serkkunsa. Rupattelin hetken kummankin tytön kanssa koettaen saada Veikonkin sanomaan muutaman sanan. Kerroin myös, että pian minä lähden siviiliin, mutta Veikkopa jääkin vielä puoleksi vuodeksi tänne, joten onhan teillä sitten aikaa tehdä näitä ratsastusretkiä vielä jatkossakin. Veikko punastui ensin vähän ja sitten oikein kunnolla kun Leena sanoi jo tämän tienneensä. Kerroin olevani melkoinen noviisi mitä ratsastukseen tulee, mutta jos laukat jätetään väliin, niin enköhän sitten pysy satulassa, ainakin toivoin niin. Maijakin sanoi olevansa vasta opetteluasteella, joten meitä oli kaksi aloittelijaa.

Saimme Maijan kanssa hevosemme ja satuloimme ne. Leena ja Veikko saivat omansa ratsastuskuntoon aiemmin ja hieman auttoivat meitä. Ja sitten ei muuta kuin liikkeelle. Leena ja Veikko ratsastivat edellä ja me perässä. Juttelimme Maijan kanssa niitä näitä ja välillä koetin kuunnella josko Veikoltakin jokin sana irtoaisi. Hiljaa tuntui poika olevan.

Sitten sattui sellainen hiljainen hetki, ettei kukaan sanonut mitään. Juuri silloin Veikon hevonen päästi pitkän pierun. Veikon niska lehahti punaiseksi ja hän sanoi: ”Anteeksi.” Leena oli hetken hiljaa ja vastasi: ”Kaikin mokomin, minä kyllä luulin ensin että se oli se hevonen.” Kolme sekuntia ja kaikki remahtivat nauruun.

Ei Veikko silti siitä ratsastusretkestä vielä täysin ”kuntoutunut”, mutta tultuaan puolen vuoden kuluttua ja useamman ratsastelun jälkeen siviiliin, oli hän jo huomattavasti puheliaampi, myös tyttöseurassa.

Aatu oli töissä rakennuksilla kirvesmiehenä. Muutamia kertoja hän joutui vaihtamaan myös työpaikkaansa alkoholin takia. Ammattitaidoltaan hän oli varsin hyvä ja tunnettu siitä, ettei aloitettu työ koskaan jäänyt kesken, mutta joskus saattoi aamupäivä mennä krapulan paranteluun. Tällöin Aatu jatkoi aina työn tekoa sitten illalla, mikäli se työnantajalle sopi. Näin hän useimmiten sai päivänsä normaalipituiseksi. Isommissa rakennusliikkeissä oli kuitenkin kuri tiukempaa ja Aatu joutui myös irtisanotuksi. Rakennusmiehistä oli kuitenkin pulaa, ainakin hyvän ammattitaidon omaavista, joten ei hän kovin pitkiä aikoja joutunut työttömänä olemaan.

Oli Aatulla reilun parikymmenvuotiaana kolmen vuoden täysin raitis jakso. Tällöin hän tutustui erääseen naiseen. Tämä oli naapuripitäjästä kotoisin oleva Anni niminen myymäläapulainen. Tuli meidän kyläämme töihin ja se oli Aatun menoa. Hän rakastui Anniin ja lopetti juomisen kokonaan. Anni oli hyvin uskonnollisesta kodista, jossa kuuluttiin Länsi-Suomen Rukoilevaisten yhdistykseen. Annilla oli paljon sisaruksia. Tämä kun oli yhdistykseen kuuluville perheille hyvin ominaista. Nopeasti Aatu kosi Annia ja parihan heistä tuli. Morsiamen kotiväki oli ensin ollut liittoa vastaan saadessaan tietoonsa Aatun heikkouden. Loppujen lopuksi liitto kuitenkin solmittiin ja aluksi kaikki sujui mukavasti.

Kolmen vuoden kuluttua lapsia oli siunaantunut heille kaksi ja Anni odotti kolmatta. Silloin Aatu oli ottanut pitkän viinalakkonsa kunniaksi ryypyn kaverin tarjoamasta pullosta. Sitten vielä toisen ja kolmannenkin. Tämän jälkeen piti hankkia jo oma pullo. Pitihän kaverillekin tarjota. Näin meni viikon loppu juomisen merkeissä. Anni pahastui kovin, mutta Aatun syvä katumus sai hänet leppymään.

Kolmas lapsi syntyi. Anni oli laitoksella kolme päivää ja lapset mummolassa, koska Aatun piti käydä töissä. Siihen aikaan ei ollut vielä mitään isyyslomia eivätkä isät olleet synnytyksissä läsnä. Illalla töiden jälkeen Aatu poikkesi kolmannen lapsen syntymän kunniaksi kaljalle. Kalja vaihtui illan mittaan teräviin ja seuraava päivä meni krapula paranteluun. Anni tuli taksilla kotiin ja ihmetteli, kun Aatu ei ollut häntä ja lasta noutamassa. Aatu oli parannellut krapulaansa ja oli kotona taju kankaalla.

Näin jatkui muutamia vuosia. Lapsia syntyi vielä kaksi. Aatun juominen lisääntyi ja muutamia kertoja Anni lähti lasten kanssa vanhempiensa luokse tarkoituksenaan jättää Aatu. Tässä yhteisössä eivät kuitenkaan avioerot olleet kovin yleisiä, ja aina Anni palasi lapsineen takaisin. Muutaman kerran Aatu joutui myös viettämään yönsä putkassa sammuttuaan kylän raitille tai aiheutettuaan häiriötä kapakassa ollessaan. Anni ja lapset, jotka kävivät jo koulua, kärsivät ja häpesivätkin Aatun käytöstä.

Sitten Rehusille hankittiin kissa. Kissan nimi oli Matti, kunnes se synnytti viisi poikasta. Tällöin erehdys kissa sukupuolesta vasta havaittiin ja nimi muutettiin Maijaksi. Pennut annettiin muihin taloihin niiden saavutettua sopivan iän. Maija oli kaikille lapsille kovin rakas. Heti koulusta tultuaan he alkoivat kutsua kissaa nimeltä ja leikkivät sen kanssa. Maija, Maija, Missä Maija on? Tämä oli tuttu kysymys heti lasten tultua kotiin. Kaikkiin uusiin asioihin yleensä totutaan ja ne jäävät usein sivuun jokapäiväisten touhujen vuoksi. Maija oli kuitenkin poikkeus. Sen rakkaampaa olentoa ei maailmassa ollut.

Sitten Aatu lopetti ryyppäämisen kokonaan. Meni viikkoja, kuukausia, vuosia. Aatu nähtiin leikkivän lastensa kanssa ja käyvän koko perheineen yhdessä Rukoilevaisten kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa, mistä ennen oli pysynyt sivussa. Hänestä tuli hyvä aviomies ja isä. Maijaa ei enää ollut, mutta Aatulle Maijan muisto oli hyvin rakas. Mistä ihmeen syystä? Aatun itse kertoma tapaus selvittää sen.

• Saan kiittää Maijaa siitä, että nyt olen raitis mies. Sattui nimittäin silloin vuosia sitten, että eräänä päivänä lasten ollessa koulussa, Maija jäi auton alle ja kuoli. Olin silloin kotona pikku krapulassa Annin kanssa. Niin, ei Anni ollut krapulassa vaan ainoastaan minä. Anni itki Maijan kohtaloa ja sitä, että miten ihmeessä lapset selviävät Maijan kuolemasta. Minä keksin mielestäni oivan keinon. Sanoin Annille, että mene heitä vastaan kouluun ja vie heidät jäätelöille, he kun rakastavat kaikki myös jäätelön makua, ja kerro sitten varovasti Maijan kohtalosta. Koska parempaakaan konstia ei keksitty, tehtiin näin. Minä jäin kotiin ja Anni lähti koululle lapsia vastaan.

  Anni kertoi sitten saatuaan koko katraansa kasaan, että nyt lapset mennään jäätelöille. Kaikki ihastuivat kovin ja näin tehtiin. Kukin lapsi sai haluamansa jäätelö ja heidän niitä syödessään Anni sanoi, että päivä on muuten ihan kiva, mutta Maija jäi auton alle ja kuoli. Lapset jatkoivat jätskiensä syöntiä ja kehuivat niiden hyvää makua. Anni vähän ihmetteli kun kukaan ei reagoinut hänen ilmoitukseensa sen kummemmin. Tuumi, että olivatkohan he kuulleet sitä ollenkaan. Hän tarjosi vielä toiset jäätelöt ja taas lasten syödessä niitä kertoi uudelleen, että Maija jäi auton alle ja kuoli. Sama tulos. Lapset jatkoivat syömistä eivätkä edelleenkään reagoineet sen kummemmin asiaan.  Anni ajatteli jo selvittäneensä asian hienosti.

  Tultiin kotiin. Kuulin maatessani makuuhuoneessa kun ovi avautui. Heti alkoi kuulua tutut kutsut: ”Maija, Maija. Missä Maija on?” Tällöin Anni sanoi, että ettekö muista kun jäätelöä syödessänne kerroin Maijan jääneen auton alle kuolleen. Sekunnin hiljaisuus. Sitten alkoi hirvittävä itku ja poru. Oli aivan sydäntä särkevää kuulla ja aistia sitä suurta ikävää. Minun raitistumiseni alkoi kuitenkin siitä syystä mitä sitten kuulin lasten suusta: ”Me kuultiin, että faija.”

   

Urheilukärpänen oli, kuten mainitsin, puraissut meitä kylän lapsia, niin tyttöjä kuin poikiakin. Niinpä sen seurauksena perustimme oman urheiluseuran, Luvalahden Sisu. Tämä oli seura vailla mitään politiikkaa, erillisiä sääntöjä tai velvoitteita ja siihen saivat liittyä kaikki halukkaat. Seura toimi varsin vilkkaasti muutaman vuoden ajan, eli niin pitkään kunnes teini-iän harrastukset sen saivat loppumaan. Seuran toiminta loppui yhtä koruttomasti kuin mitä se alkoikin. Toimintansa aikana se jätti kuitenkin kaikille mukavia muistoja. Epäsäännöllisin ajoin pidimme yleisurheilukisoja Rytkösen pihalla, pelasimme pesäpalloa ja lentopalloa Ahlströmin pellolla, talvisin oli hiihtokilpailuja ja vietimme yhdessä niin joulujuhlia kuin kesäisiä retkiä Pyhäjärven rannoilla.

Kisoissamme ei tunnettu mitään ikärajoja. Kaikki kilpailivat yhdessä, vaikka ikäeroja oli viisi, kuusikin vuotta. Vanhemmat lapsista olivat tietysti nuorempia vahvempia joka lajissa, mutta tunnustusta annettiin silti kaikille hyville, kullekin oman tasonsa mukaisille suorituksille. Useimmin lajin kun lajin paras oli Nurmelan Taneli, tai pelkkä Tane, kuten hän itse halusi itseään kutsuttavan. Tane oli synnynnäinen urheilija, niin yksityis- kun joukkuelajeissakin. Myöhemmin aikuisikäisenä hän pelasi ansiokkaasti jalkapalloa paikallisessa seurassa ja johtipa hänen tiensä myös lähikaupungin Suomisarjassa pelaavaan joukkueeseenkin.

Tane teki minuun ”lähtemättömän” leiman kerran pelatessamme Luvalahden Sisun omaa jalkapallopeliä. Jostain syystä hän oli laittanut jalkaansa piikkarit lähtiessään juoksulenkille. Kesken lenkkiä hän kuitenkin tuli pelaamaan jalkapalloa kanssamme. Minulle sattui hänen kanssaan samaan aikaan pallon tavoittelu. Minä potkaisin palloa ja Tane minua sääreen. Sain oikeaan pohkeeseeni ammottavan, lähes säären mittaisen haavan. Lääkärireissuhan siitä tuli ja sain viisitoista tikkiä jalkaani. Nuorena kuitenkin vammat paranivat nopeasti ja parin viikon kuluttua olin taas tolpillani.

Muistelimme vuosia jälkeenpäin tapausta ja Tane sanoi, ettei järki silloin sanonut minkälaisen riskin hän otti piikkarien kanssa pelatessaan jalkapalloa. Hän oli silloin jalkapallojoukkueen valmentajana. Kysyin miksi hän lopetti oman aktiiviuransa niin varhain. Todenperäisyyttä en tiedä, mutta hän vastasi lopettaneensa silloin, kun ampui rangaistuspotkun sivurajasta yli.

Minä menin sittemmin naimisiin, kuten useimmat muutkin entiset ”sisulaiset”. Tane se vaan pysyi poikamiehenä. Syytä en tiedä kun Tane oli sekä kropaltaan, että kasvoiltaan todella hyvännäköinen, noin niin kuin mieheksi. Häntä pidettiin hyvin komeana ja hauskana seuramiehenä. Naisia Tanella oli useita, mutta kukaan ei hänestä saanut pitävää otetta. Aina kuukauden parin välein hänen kainaloonsa ilmaantui uusi ystävätär. Kiusoittelimme joskus häntä vaikeaksi luonteeksi, kun kukaan ei viihtynyt hänen kanssaan kovinkaan kauaa. Tane vaan nauroi ja myönsi olevansa ilmeisesti sellainen. Todellisuudessa tiesimme hänen olevan komean ulkomuotonsa lisäksi varsin empaattinen ja hyväluontoinen mies.

Olin itse harrastanut jo useita vuosia golffaamista.  Sain sitten usean turhan yrityksen jälkeen myös Tanen kanssani golfkentälle. Aluksi hän ei oikein osannut pitää golffia urheiluna, mutta muutaman kerran jälkeen mies oli myyty. Hyvin Tane omaksui golffin salat ja nopeasti hänestä tuli ainakin vertaiseni, jos ei jopa parempi peluri. Ja golfkentällä se sitten tapahtui.

Pelasimme aina harjoitukierroksilla keskenämme pientä kisaa. Sääntöjä noudatettiin pikkutarkasti ja kierroksen jälkeen hävinnyt tarjosi kaljat. Tapanamme oli, kuten yleensä muillakin, pelin jouduttamiseksi greenillä palloa putatessamme antaa kaverin nostaa pallo ylös, mikäli uskoimme hänen onnistuvan viimeisessä putissa saamaan pallon reikään, sanomalla ”Annettu”. Tällöin hänen ei tarvitse putata palloa, vaan nostaa sen. Tämä ”Annettu” lasketaan tietysti yhdeksi lyönniksi.

Kerran mennessämme pelaamaan seuraamme tuli meille tuntematon hyvin viehättävä nuori nainen. Esittelimme itsemme ja tämän kaunottaren nimi oli yhtä kaunis kuin itsekin oli, eli Elina. Elina oli kesälomalla. Asui pääkaupunkiseudulla ja oli vierailulla siskonsa luona. Kertoi rakastavansa golffia.

Aloimme pelata ja hyvin Elina pelasikin. Melko nopeasti huomasin Tanen ja Elinan välillä pientä kipinöintiä. Olimme pelanneet jo puoli kierrosta, juoneet välikierroskahvit ja jatkoimme takalenkille. Monesti olin sanonut Tanelle Annettu-sanan kuten myös Tane minulle. Sitten eräällä greenillä Tanen pallo jäi putin jälkeen noin neljänkymmenen sentin päähän reijästä sen yläpuolelle, josta putin teko on vaikeampaa. Niinpä en antanutkaan sitä palloa puttaamatta, vaan laitoin hänen yrittämään. Tane sanoi Elinalle, että jos tämä putti onnistuu, niin halaan sinua. Elina hymyili kauniisti, mutta sitten hänen hymynsä hyytyi, kun Tane puttasi, kuin puttasikin ohi. Pettymys taisi olla molemmin puolista, mutta urheasti molemmat vaan naurahtivat.

Seuraavalla väylällä, joka oli seitsemästoista, eli viimeistä edellinen, Tanen pallo oli noin puolitoista metriä reijästä, mutta sen helpommalla puolella, hän taas sanoi ottaessaan puttiasentoa, että jos tämä uppoaa, niin minä suutelen sinua Elina. Taas hymy karehti Elinan huulilla ja Tane puttasi. Tulos oli hiuksen hieno ohitus. Nyt Tanelta pääsi jo suusta sana ”Saakeli” ja en uskaltanut katsoa minkälainen oli Elinan ilme.

Menimme viimeiselle väylälle. Peli eteni taas viheriölle asti. Reikä oli aivan tasaisella kohdalla, ei kallistuksia mihinkään suuntaan. Tane pallo jäi hyvän tsipin jälkeen noin kahden ja puolen metrin päähän reijästä. Hänen asetuttuaan taas puttaamaan, sanoi, että jos tämä pallo uppoaa, niin rakastelen sinun kanssasi koko ensi yön, Elina. Ennen kuin Tane ehti putata, kuului vieno naisen ääni: ”Annettu”.

Pelin jälkeen join voittokaljani yksin. Niin ja Elina on nykyään rouva Nurmela.

Aikanaan kaikki levittäytyivät ympäri Suomea, mutta sieltä kävivät ahkerasti, kukin taholtaan, vanhempiaan katsomassa. Eivät joutuneet Alma ja Vihtori yksinäisyydestä kärsimään. Kullakin lapsella oli omassa perheessään useita lapsia, joten välillä kotitalo pursui ihmisistä, useampia lapsia kun sattui samaan aikaan vierailulle.

Aikanaan joutuivat vanhemmat kuitenkin luopumaan kotimökissä asumisesta. Vihtori kun sairastui jonkin asteiseen sydämen vajaatoimintaan. Eivät jaksaneet enää omakotitalon askareita hoidella, Almakin oli jo nuoruuden voimansa, jos ei kokonaan menettänyt, niin ainakin suuressa määrin hukannut. Niinpä rakas kotitalo laitettiin myyntiin ja ostettiin kirkonkylästä osakehuoneisto. Sellainen pienen puoleinen kaksio, jossa sitten asusteltiin. Helpottui eläminen, mutta varsinkin Vihtori ikävöi kovin vanhaa kotiaan. Olihan hän sen omin käsin rakentanut, peltotilkut raivannut ja sinne nuoruuden voimansa ja hikensä valuttanut.

Kaikkeen ihminen tottuu ja niin myös Rissaset. Tuttavia löytyi kirkonkylältä ja usein heillä kävi vieraita, samoin kun he muiden luona. Yksi perhetuttu paikka oli minun vanhempani. Usein satuin kotona vieraillessani tapaamaan myös Alman ja Vihtorin. Mukavia ihmisiä olivat kumpikin ja hauska oli heidän jutusteluaan kuunnella. Vanhoilla ihmisillä kun on paljon kertomisen arvoisia muistoja pitkän elämänsä varrelta kertynyt.

Niin, kuten mainitsin, sattui se ikävä tapaus, että Vihtori kuoli ja Alma jäi yksin. Ennen tätä kohtalokasta tapausta Vihtori oli saanut pari infarktia, mutta selvisi niistä suhteellisen hyvään kuntoon. Lääkäri oli varoitellut miestä, että olisi syytä hiljentää hieman tahtia ja vähentää itsensä rasittamista. Ei kuulemma muutaman kilon painon pudotuskaan olisi pahaksi. Totuuden nimessä Vihtori yritti parastaan. Kertoi, ettei paino ehkä kovin paljoa ole pudonnut, mutta nousu on ainakin hidastunut.

Rissaset asuivat aivan lähellä kirkkoa. Olivat ostaneet hyvissä ajoin hautapaikat itselleen, joten Vihtorilla oli lepopaikka valmiina. Suru kohtasi Alman eräänä kesäisenä päivänä. Samana päivänä kun Vihtori kuoli, oli kirkossa ollut jonkun toisen henkilön muistotilaisuus. Kuolinkellot olivat kilkahdelleet ja niiden ääni kuului myös Rissasten asuntoon. Kellonsoiton lakattua oli tuoni napannut Vihtorin mukaansa.

Aikanaan Vihtori laskettiin haudan lepoon ja Alman elämä alkoi asettua tähän uuteen olotilaan. Elämä jatkui. Alma alkoi taas käydä kyläilemässä ja nyt hänen juttunsa koskivat usein Vihtorin tekemisiä. Kertoi miehensä olleen maailman paras aviosiippa. Milloinkaan ei ollut kättään nostanut häntä vastaan. Joskus kun Alma itse ollut jostain vihainen tai allapäin, oli Vihtori napannut hänet käsivarsilleen ja aloittanut tanssin pyörityksen. Ei siinä silloin toinen voinut kauaa murjotella. Kertoi myös toisinaan tahallaan ilman syytä keksineensä jonkin murjotussyyn, jolla sai Vihtorin ottamaan hänet syliinsä.

Satuin olemaan taas kerran samaan aikaan kotona, kun Almakin poikkesi kylässä. Vihtorin kuolemasta oli kulunut puolisen vuotta, ehkä hieman ylikin. Kahvin juonnin lomassa Alma alkoi kertoa:

• Kovin on ikävä vielä Vihtoria, vaikka aika kyllä parantaa haavat, kuten sanotaan. Mutta kyllä vielä on ikävä niin. En ole aiemmin kertonut siitä päivästä, kun Vihtori nukkui pois, mutta nyt ajattelin sen teille kertoa ihan juurta jaksain. Katsokaas, kun Vihtori oli sellainen, miten se nyt sanotaan, hyvin viriili ja aktiivinen niissä hommissa, joita näin aviopuolisoiden kesken on tapana tehdä, tiedätte kai mitä tarkoitan. Niiden sydäninfarktien jälkeen lääkäri kyllä varoitteli Vihtoria, että sellainen kova äheltäminen saattaa olla pahaksi. Vihtori oli inttänyt, että eikä ole pahaksi, päinvastoin hyväksi se on. No, lääkäri oli kyllä myöntänyt sen toisaalta olevan hyväksikin, mutta ei kannata sen hyvänkään eteen kovin paljoa rasittaa itseään. Näinhän me sitten tehtiinkin, eli toimittiin hissun kissun. Joskus jouduin kesken kaiken hieman varoittelemaan Vihtoria. Yleensä hoidimmekin sitten ne hommat sillä lailla rauhallisesti kirkonkellojen lyöntitahtiin. Kaikki meni hyvin siihen viime kertaan asti. Kirkonkellot löivät tuttuun tahtiin ja niin myös Vihtori. Sitten juuri kun kellot lakkasivat lyömästä, ajoi siihen asuntomme viereen se peevelin jäätelöauto.

  Vihtori olisi täyttänyt syksyllä jo kahdeksankymmentä.

Myös Komulaisen Vihtori oli päässyt mukaan. Vihtorillahan oli se tuima akka, viisikymppisenä löytynyt ja siihen asti poikamiehenä elellyt Vihtori oli hänet nainut. Mies oli elellyt vanhempiensa kanssa siihen asti kotimökillään, kunnes tuoni oli korjannut isän ja heti perässä äidin tuonpuoleiseen. Vaja vuosi oli Vihtorilla mennyt yksin elellessä, mutta sitten kaikkien kummastukseksi hän, joka ei juuri ollut toiseen sukupuoleen ehtinyt tutustumaan, mennä pätkäisi naimisiin Arminsa kanssa. Suoraan sanottuna häijyn vaimon Vihtori sai (lue ”Tohvelin alla”-pakina). Itse oli luonteeltaan varsin kiltti, mutta kai hän tarvitsi jonkun henkilön äitivainaansa korvikkeeksi. Kyllä vaimo piti kodin kunnossa ja ruokahuolto pelasi ja kai se vaimon suoma muukin ”huolto” toimi niillä hempeimmillä hetkillä.

Saunottiin, ryystettiin muutama olut ja uitiin. Järjestettiin Karin toimesta uintikilpailukin. Kari itse oli niin ylivoimainen, ettemme aikoneet ottaa osaa koko kisaan. Uintimatka oli ehkä hiukan runsas sata metriä. Piti sukeltaa laiturilta järveen, kiertää vanha rysäkeppi ja uida takaisin laiturin päähän. Kari lupasi antaa tasoitusta laiturin mitan. Hän lähtisi rannalta. Etua saisimme näin ollen noin parikymmentä metriä. Voitti pahus silti koko porukan.

Näin ilta eteni saunomisen, syömisen ja kuppien kilistelyjen merkeissä. Juttu luisti muistellessamme lukuisia yhteisiä retkiämme. Jossain vaiheessa joku kysäisi Vihtorilta, että vieläkö hänen pitää antaa kotiin palatessaan vaimolle puhallusnäyte postiluukusta sisään päästäkseen. Vihtori vastasi, että siitä on onneksi luovuttu sen Roquefort-juustojutun jälkeen, mutta kyllä vieläkin sohvalla tulee nukuttua aina seuraava yö, jos vaikka pullo olutta on tullut otettua. Vihtorin mainitessa tuon juustojutun, minä hieman punastuin. Olin silloin ollut Hänen mukanaan ja ehdottanut sitä. Olin sen tietysti muille kertonut ja Vihtori tiesi minun sen kertoneen. Eihän meillä mitään isompia salaisuuksia keskenämme ollut, mutta hieman arvelin menneeni intiimisuoja-alueelle tässä tapauksessa. Silloinhan Armi oli luullut Vihtorin puhallettua juustohajuisen näytteen postiluukusta vaimon haistettavaksi, luullut puhalluksen tulleen aivan toisesta päästä Vihtorin kehoa.

Muita juttuja seurasi solkenaan, mutta sitten Vihtori, joka yleensä oli porukan hiljaisin henkilö, pyysi saada kertoa erään kummallisen tarinan. Kaikki hiljenivät ja Vihtori aloitti tarinansa.

• Tästä tapauksesta lienee kulunut aikaa jo pari vuotta. Silloin minulta vielä vaadittiin aina iltaisin kotiin palattuani se puhallustesti ennen sisälle pääsyä. Olimme palaneet Armin kanssa Espanjasta lomamatkalta. Loma muuten oli sangen kuiva juominkien suhteen, kuten varmaan arvaattekin. Lentäen olimme matkan tehneet. Kallistahan se oli ja ehdotinkin, että mitähän jos tehtäisiin seuraava matka omalla autolla. Mentäisiin laivalla Viroon ja jatkettaisiin siitä maanteitse etelään. Armi sanoi heti, ettei hän astu jalallaankaan laivaan. Ensinnäkin hän pelkää laivassa ja toiseksi hän sairastuu jo soutuveneessäkin merisairauteen. Muuten ajatuksessa olisi kyllä järkeä.

  Olin tulossa polkupyöröllä kauppareissulta kotiin kun huomasin maantien ojassa kelluvan kauniin sinisen pullon. Pysähdyin ja noukin pullon ylös ojasta. Siinä ei ollut mitään etikettiä ja oli aivan tyhjä. Korkki oli kiinni ja niinpä ajattelin, että avaan sen ja haistan mitä siinä mahdollisesti oli joskus ollut. Aika tiukkaan oli korkki kierretty, mutta sain sen kuitenkin auki. Ennen kuin ehdin sitä haistamaan, lehahti sieltä ulos aivan kuin savupatsas. Patsaasta muodostui, uskokaa pois, ihmishahmoa muistuttava olento, siis kyseessä oli pullon henki. Henki ilmoitti, että koska olin hänet vapauttanut, sain esittää yhden toivomuksen. Pyysin heti Espanjan matkaani muistellen, että teepä sitten tunneli Helsingistä Tallinnaan, niin että ei tarvitse Suomenlahtea laivalla ylitellä. Henki kurtisti kulmiaan ja sanoi, että se on kyllä pahuksen suuritöinen ja vaikea jopa hänen toteuttaa. Voitko toivoa jotain muuta? Minä mietin hetken ja sanoin, että auta sitten minua ymmärtämään naisen logiikkaa. Taas henki kurtisti kulmiaan, pyöritti silmiään ja sanoi sitten: ”Kuinka moni kaistainen sen tunnelin pitää olla?”

Miten hitossa Kari voi uida niin paljon nopeammin kuin me muut.

 Kersanttina olinkin sisarusparveni ja lankojeni joukossa sotilasarvoltani kaikkein korkein, mitä asiaa silloin tällöin vahingossa jaksoin muistuttaa. Tätä vaihetta kesti siihen asti, kunnes nuorimman sisareni nuorin poika astui armeijaan. Tämä Topi-poika kävi varusmiesaikanaan merisotakoulun, saaden näin vänrikin arvon. Sen jälkeen unohdin mainita, tai ainakin se harveni huomattavasti, että kuka on porukassa korkeimmassa sotilasarvoasemassa. Topin isä, siis lankoni, sen sijaan muisti useasti kysyä minulta Topin ollessa paikalla, että montakos eri sotilasarvoa onkaan kersantin ja vänrikin välissä? No, tätä keskustelua käytiin, ja oli aina ennenkin käyty huumorimielessä.

Kerran, miten lieneekin, keskustelu kuitenkin meni kunkin armeija-aikojen tapahtumiin. Muisteltiin alokasaikojemme simputuksia, puntisreissuja, saamiamme rangaistuksia ja käymiämme loppusotia. Tämä viimeksi mainittu tapahtuma sai jonkun kertomana jopa talvisodan kalpenemaan. Nämä kertomuksemme, enemmän tai vähemmän väritettyinä, saivat remakat naurut aikaiseksi. Topi kertoi merisotakoulussa oppilaana ollessaan mieleeni jääneen tapauksen. Se oli seuraavan lainen:

Oli ollut puolustusvoimain lippujuhla tai jokin muu erikoinen tapahtuma. Silloin oli puolustusministerinä ollut nainen, tiedätte kyllä kuka. Tämä ministeri oli tullut käymään korkea-arvoisen delegaation kanssa merisotakouluun. Ennen tätä vierailua oli oppilaita valmennettu tulevaan tapahtumaan, jotta kaikki menisi kommelluksitta. Hyvin vierailu oli kaikin puolin sujunutkin. Ministeri oli tarkastanut joukot, tervehtinyt heitä ja saanut vastatervehdyksen. Oli kysellyt joiltain oppilailta niitä näitä, hymyillyt kauniisti, kuten hänen tapansa oli ja sitten oli pidetty puheita maanpuolustuksen tärkeydestä.

Aikanaan oli syöty lounas ja sen jälkeenkin oli ollut vielä koulun tilojen tarkistus. Topi oli määrätty saunaosastolle muutaman muun oppilaan kanssa. Arvelivat, ettei ministeri ehkä sinne tulisikaan. Tämä oli kuitenkin ollut sangen kiinnostunut juuri näistä tiloista. Muistattehan, että WC-tilat jouduttiin laittamaan kaikissa varuskunnissa hänen toimestaan uusiksi. Ennen olivat pytyt ritirinnan, mahdollisesti joissain paikoissa sermit sivuillaan, mutta muuten intimiteettisuoja oli jokseenkin olematon.

Niinpä rouva ministeri oli ollut hyvin kiinnostunut kaikista koulun sosiaalisista tiloista, mukaan lukien koko saunaosastosta. Oli kierrellyt koulun johtajan, vai oliko ollut komentaja, ja parin kenraalin kanssa kaikki tilat läpi. Oli kysellyt Topilta ja kumppaneilta saunaosaston käyttökelpoisuudesta, kuinka usein saunotaan ja oliko heidän mielestään jotain puutteita kylpytiloissa. Tottakai vastaukset olivat hyvin myönteisiä. Olihan koulun ylin pamppu kuulemassa vastaukset.

Tarkastus oli kestänyt yllättävän kauan ja ministerin silmiin oli sattunut oleskelutilan pöytä, tai oikeammin pöydän päätyreunassa olevat merkilliset puukolla tehdyt lovet. Oli ihmetellyt, että miten sellaiset oikein olivat syntyneet. Topi kavereineen oli ollut aivan hiljaa, ainoastaan kaikkien naamat olivat hieman punastuneet. Ministeri tokaisi pois lähtiessään, että pöytä kai olisi uusittava. Muuten niin siisti tila, mutta pöydän päädyssä rumentavat lovet.

Ministeri seurueineen lähti ulos, mutta välittömästi yksi kenraaleista palasi takaisin ja tiedusteli, että miksi pöydän pääty on selvästi puukolla lovettu noin usealla kololla. Oli aavistanut asiaan liittyvän jonkin tahallisen teon. Yksi oppilaista oli sitten rohkaissut mielensä ja kertonut kenraalille vähän kangerrellen sen olevan tietynlainen traditio. Tämä oli kysynyt tarkemmin traditiosta. Kaveri oli jatkanut, että siihen merkataan kunkin kurssin pitkäkaluisimman oppilaan vehkeen pituus. Kenraalin oli hetken ollut hiljaa ja sanonut sitten, että eipä ole kursseilla hänen mielestään ollut mitään todella pitkävehkeistä oppilasta. Silloin oli Topi vetänyt asennon ja tokaissut:

• Herra kenraali. Te seisotte väärällä puolen pöytää.

  Samaan aikaan naisväki jutteli synnytyslaitoskokemuksistaan.

Eräänä aamuna ennen kouluun menoani luin kahvia juodessani vuokraemännän antamaa Aamulehteä. Siinä oli pieni ilmoitus, jossa haettiin tamperelaiseen Alkoon muutamia kesätyöntekijöitä. Minua alkoi heti kiinnostaa mahdollinen uusi työpaikka, varsinkin, kun vertasin mielessäni vaihtoehtoja työskentelyä valoisassa myymälässä hienojen viinien ja vähän väkevämpienkin juomien parissa, tai toisaalta pimeähkössä ja likaisessa konepajassa.

Tein nopean päätöksen ja koulun sijasta suunnistin tähän ilmoituksessa mainittuun myymälään kertomaan halukkuudestani tulla kesäksi töihin. Olin kuulemma ensimmäinen paikalle ilmoittautunut työnhakija, mutta jo siellä ollessani ilmaantui muitakin, kuten arvata saattaa. Haastattelun suoritti hyvin tärkeänoloinen herra, jonka nimeä en enää muista, mutta yksi hänen esittämänsä kysymys oli, että miksi hain työtä ja miksi hänen kannattaisi ottaa juuri minut töihin. Vastasin hänelle, että hain töitä, koska tarvitsisin kipeästi rahaa opiskelutarpeisiini ja minut kannattaa ottaa töihin kolmesta syystä.

-                     Syy yksi: Olen iso ja vahva ja minulla on hyvä matikkapää. Syy kaksi: Olen aina valmis tekemään niin pitkiä työpäiviä, kun on tarvis ja tämän voi todistaa entinen pomoni edellisessä työpaikassani, sekä oma äitini, joka aina varoitteli minua rasittamasta liikaa itseäni. Syy kolme: Haluaisin saada myöhemmin laadittavaan ansioluettelooni maininnan ”Lestinheittäjä”.

Haastattelu päättyi tähän ja lähdin loppu päiväksi kouluun.

Muutaman päivän kuluttua sain postissa kirjeen Alkosta, jossa pyydettiin ottamaan uudelleen yhteyttä haastattelun suorittaneeseen henkilöön. Näin sitten tein ja uusintakeskustelun yhteydessä sain tietää, että olin yksi valituista kolmen muun henkilön lisäksi.

Työt aloitin eräässä Teiskonkadun myymälässä heti vapun jälkeen. Aluksi minua opastettiin näiden jalojen tuotteiden käsittelyssä, niiden noutamista varastosta, hyllyjen täyttöä, juomien hakua tai vientiä paikasta A paikkaan B, jne. jne. Olin sellainen joka paikan höylä, mutta myymäänkin pääsin parin kuukauden kuluttua, joskin vain tuuraamaan jotain vakituista henkilöä joko ruokatunnin ajaksi tai joskus jopa koko päiväksi jonkun sairaustapauksen vuoksi. Siihen aikaan pullot pidettiin myyntitiskin takana olevissa hyllyissä, josta myyjä nouti asiakkaan ostamat pullot.

Se, millä ansioilla tai lahjoilla minut valittiin tähän työpaikkaan, jäi ikuiseksi arvoituksekseni. Samaan aikaan ja samaan paikkaan valittiin myös eräs sangen viehättävä sairaanhoito-oppilas, ja hänen ansioikseen oli helppo päätellä ulkomuodon lisäksi laajan viinien asiantuntemuksensa. Intimiteettisuojan vuoksi kutsun häntä Mariksi, joka ei ollut hänen oikea nimensä. Mari puuhasteli etupäässä viinien parissa, myyden juomia ja antaen neuvoja asiakkaille. Minuakin hän opasti viinien saloissa ja korjaili aina niiden nimien oikein ääntämisessä. Niinpä muutaman viikon kuluttua rohkaisin mieleni ja pyysin häntä kanssani niin sanotusti ulos iltaa viettämään. Mainitsin tarvitsevani rauhaisaa yksityisopetusta viinien nimien oppimisessa. Mari hymyili kauniisti ja sanoi asian varmasti olevan näin.

Jätän taas häveliäisyyssyistä kertomatta tästä ja lukuisista muista saamistani oppitunneista Marin kanssa, mutta sen voin kertoa, että viineistä puhuimme jokseenkin niukasti. Viihdyimme mainiosti toistemme seurassa, mutta työpaikalla emme antaneet muille aihetta huomata tätä kesän kestänyttä lempeämme. Se, miksi tämä työpaikalla alkanut romanssimme syksyllä päättyi, jäi yhtä hämäräksi, kuin valintani tähän työpaikkaan. Yhtenä syynä voi olla seuraava tapahtuma, josta Mari pahastui kovin.

Olimme elokuun loppupuolella. Työmme päättyisi reilun viikon kuluttua. Täyttelin hyllyjä Marin ollessa myyjänä. Hänellä oli asiakkaana noin nelikymppinen mies, joka halusi ostaa muutaman viinipullon. Mies jutteli asioidessaan (kirjoitan nyt viinien nimet niin kuin ne siinä tilaisuudessa lausuttiin), että otan tuota Savinknottia, kun sen kerrottiin olevan tosi hyvää….. Tässä vaiheessa Mari keskeytti miehen sanoen:

-                     Niin se nimi lausutaan Shavingnjöö.

Mies jatkoi, että …..niin se on kai sopiva juoma sellaisen liharuoan kun Saterpearyn kanssa. Tähän Mari:

-                     Kyllä se on ihan hyvää, mutta se ruoka lausutaan Chatöbriään.

Mies oli hetken vaiti kaivaen rahaa taskustaan, mutta hoksasi sitten, että hänpä ottaakin vielä yhden sellaisen likööripullon, kun Peroooria. Mari haki pullon hyllystä ja antaessaan sen miehelle, sanoi vielä:

-                     Sen nimi lausutaan Pernoo (Mari sorautti nimen sanoessaan ärrän siten hienosti ranskalaisittain).

Mies kaivoi rahat ja saatuaan vaihtokolikot takaisin lähti kohti ovea tokaisten mennessään:

-                     Haista sinä likka V . . . U ja se lausutaan Vidyy.

Minä en hillinnyt itseäni vaan remautin oikein röhönaurun.

Että osaa sitten nainen suuttua verisesti.

Kuten mainitsin, opettaja oli uusi. En muista oliko vanha opettaja kuollut tai jäänyt kenties eläkkeelle. Joka tapauksessa uusi opettaja oli varsin onnistunut valinta. Hän oli hieman yli kaksikymppinen tyttö, tai nainen paremmin ilmaistuna. Hänen etunimensä oli Raili, mutta sukunimi jääköön nyt mainitsematta. Raili oli kasvoiltaan ja vartaloltaan aivan missiluokkaa. Siihen aikaan lähes kaikilla kylän rouvilla oli hiukset tiukalla nutturalla niskan yläpuolella. Opettajamme vaaleat, hieman kirahtavat hiukset sen sijaan liehuivat vapaina. Tyttöihminen kun oli, keräsi hän paikkakuntamme poikamiehiltä ihailevia katseita ja saattoivatpa jotkut uskaliaimmat yrittää päästä lähempäänkin kosketukseen hänen kanssaan siinä kuitenkaan onnistumatta.

Railin valintaan opettajaksemme vaikutti suuresti vasta leskeksi jäänyt suurehkon maatilan isäntä, Eetu nimeltään. Eetu oli vajaa neljäkymmentä vuotias kolmen kouluikäisen lapsen isä. Hänen vaimonsa oli kuollut tuberkuloosiin ja Eetulla oli kädet täynnä työtä. Muutamia taloudenhoitajia hänellä oli ollut, mutta syystä tai toisesta he olivat aina lähteneet pois. Eetulla oli monta luottamusvirkaa. Hän kuului maamiesseuraan, kunnanvaltuustoon, reservin upseereihin ja Lions klubiin, niin ja tietysti myös koululautakuntaan. Eetu oli runnonut läpi Railin valinnan, vaikka jotkut olivat pitäneet häntä hieman nuorena kolmen luokan opettajaksi.

Raili saapui koululle pari viikkoa ennen koulun alkamista. Opettajalle oli koulun yhteydessä pieni tuvan ja kamarin käsittämä asunto. Raili oli kotoisen melko kaukaa, paikkakuntaa en sen tarkemmin muista, mutta junalla hän tuli parin kymmenen kilometrin päässä olevalle asemalle. Eetu oli lupautunut noutamaan hänet hevosella sieltä koululle.

Minulta oli silloin angiina ja äitini oli sopinut, että Eetu ottaa minut mukaan ja käyttää aseman lähistöllä olevalla lääkärillä. Näin tehtiin ja minä sain menomatkan istua Eetun vieressä ohjaksia pidellen. Tunsin itseni nykytermein ilmaistuna melkein formulakuskiksi. Niin hienolta hevosen ohjastaminen tuntui. Kotimatkalla uskoin tekeväni hyvän vaikutuksen uuteen opettajaankin, kun pitelisin ohjaksia käsissäni.

Lääkäri antoi minulle kivuliaan antibioottipiikin takamuksiin ja apteekista haettiin lisää rohtoja. Sitten odottelimme junan tuloa. Vaikka olin silloin pikkupoika, huomasin heti Railin tultua junasta ulos hänen kauneutensa. Eetu meni kohteliaasti häntä vastaan, kätteli ja kantoi matkalaukut kieseihin. Huomasin Eetun käytöksen muuttuneen jotenkin ”kaupunkimaisemmaksi”, kuten kotona asian ilmaisin, välittömästi Railin tavattuaan. Eetu esitteli minut mainiten, että parin viikon kuluttua saa uusi opettaja minut oppilaakseen, mikäli siihen mennessä taudistani paranen.

Tulomatkan jouduin kuitenkin istumaan kiesien perällä muutaman matkalaukun seassa. Melkoinen oli pettymykseni, kun en saanutkaan enää ajaa hevosta. En malttanut olla kehaisematta opettajalle ajaneeni tulomatkalla. Raili käänsi katseensa minuun päin hymyillen kauniisti ja sanoen että ihanko totta ja että oletpa sinä taitava poika. Sillä hetkellä tunsin kasvavani ainakin kymmenen senttiä pitemmäksi ja rakastuin tulevaan opettajaani laakista.

Lähestyimme kotikylää ja ajoimme isoja honkia kasvavan kankaan reunaa. Raili ihaili puita mainiten, että ovatpa komeita ja kukahan metsän omistaa. Tähän Eetu:

-           Enpähän halua kehua, mutta minunpa nuo ovat.                                                                      

Matka jatkui peltoaukeaman vierustaa. Siinä hulmusi hehtaarikaupalla ruista, vehnää ja kauraa. Raili taas ihaili näkemäänsä mainiten, että onpa komea pelto ja kenenkähän on. Eetu tähän:

-                     Enpähän halua kehua, mutta minunpa tuo on.

Matka jatkui. Tultiin joen yli johtavalle sillalle. Siinä oli muutama pojan koltiainen ongella. Eetu kysyä huikkasi pojille, että tuleeko kaloja. Joku pojista vastasi, että sellaisia isännän kalun kokoisia tulee. Raili punastui. Eetu meni hiljaiseksi. Jatkettiin matkaa hiljaisuuden vallitessa jonkin matkaa. Sitten Eetu sanoi:

-                     Enpähän halua kehua, mutta komeita kaloja pojat vetelevät.

Rakkauteni Railiin romahti, kun hänestä tuli Eetun vaimo. Johtuiko komeasta metsästä, viljavista vainioista vai …..

Matkaa Länsi-Suomesta Sulkavalle oli monta sataa kilometriä, joten taipaleelle oli lähdettävä aamuvarhaisella. Piti poiketa matkalla eri paikoissa, milloin Hämeenlinnassa, milloin Tampereella ja joskus tuli ajettua jopa Kuopion kautta. Näin saatiin suoritettua jonkinlainen kesälomamatka samalla reissulla. Takaisin kotiin tultiin yleensä nopeinta reittiä. Pitihän mustikat saada tuoreina pakastettua.

Tällä kertaa ajoin Hämeenlinnan kautta ja poikkesin sekä itse Hämeenlinnassa ja myös Aulangolla. Kumpikin paikka on katsomisen arvoinen ja Aulangolla sain lisäksi syödä maukkaan lounaan. Linnassa tunsin historian havinaa, kun kiertelin käytävissä ja huoneissa ja ajattelin miten muinoin linnan väki siellä eleli ja vietti päiviään pienessä sievässä tuuterissa. Palveluksessa oleville miehille kului luontaisetuna viisi litraa olutta päivässä. Naiset saivat tyytyä kahteen litraan. Näin äkkiä ajatellen nykyään naisten asema on entisaikaa parempi. Jos tänä päivänä naisen euro on vain kahdeksan kymmentä senttiä, niin ennen se oli siis vain neljä kymmentä senttiä.

Iltapäivällä jatkoin matkaa. Lahti tuli ohitettua, ja kun aikanani saavuin Juvaan, niin muistui mieleeni eräs hauska tapaus jo ainakin parin kymmenen vuoden takaa. Arvelin enonkin vielä muistavan sen. Tuumin, että pitääpä kysyä kun ollaan taas nokikkain.

Illemmalla saavuin Sulkavalle ja kauniin Saimaan rannalla seisovalle enoni mökille. Tutut sukulaiset olivat jo saapuneet paikalle. Osa oli ollut jo muutaman päivän. Tilaa mökissä oli riittävästi. Pari asuntoautoakin oli vierailla mukanaan. Minä majoittauduin vanhaan tapaan saunan yhteyteen rakennetussa saunakamarissa. Sinne kannoin mukanani olevat vähäiset varusteet ja sitten muiden mukaan rannalle.

Parhaillaan olivat Sulkavan soudut menossa ja järvellä kuhisi kymmenittäin kirkkoveneitä. Se oli upeaa katseltavaa. Vielä vesillä olevilla veneillä ei tuntunut olevan mitään kiirettä, kunhan matka vaan taittui. Viimeiset sadat metrit tai kilometrit olivat menossa. Vilkutteluihimme useat venekunnat vastasivat nostamalla hetkeksi airot pystyyn. Aika kului mukavasti kahvia nautiskellessamme ja makkaraa grillissä käristellessämme.

Illan mittaan venekuntien määrä väheni loppuen viimein kokonaan. Oli saunomisen aika. Eno lämmitti itse saunan. Se oli työ, jota hän ei muistini mukaan milloinkaan ollut muille uskonut. Hyvin sauna oli aina lämmitetty, niin nytkin. Vesi oli ehtinyt jo Saimaassa lämmetä uintikelpoiseksi ja sinne pulahtelimme useita kertoja. Elo oli auvoista. Ei tuntunut ketään painavan mitkään murheet. Pois oli pyyhitty työstressit, rahahuolet, sairaudet ja vatsankivistykset.

Saunottelun jälkeen joimme vielä kahvit ja muutama konjakkipullokin ilmestyi esille. Minulla oli joskus joltain ulkomaan matkalta hankkimani musta Renault-pullo ja se tyhjeni ensimmäisten kahvikupillisten aikana. Juoman merkki vaihtui ja pullon pinnan laskiessa puheen sorina kasvoi ainakin toisessa potenssissa.

Sitten pyysin hetken hiljaisuutta ja ilmoitin haluavani kertoa aiemmin Juvan ohi ajaessani mieleeni putkahtaneen tapauksen. Kysyin, muistaako eno erästä tapausta noin viidentoista – kahdenkymmenen vuoden takaa, jolloin olimme yhdessä Juvalla eräässä putkiliikkeessä ja tapasimme erään kuuluisuuden. Eno mietti hetken ja sanoi sitten muistavansa. Aloin kertoa.

” Olimme silloin enoni kanssa kahden mökillä. Keittiön vesihana oli päätetty vaihtaa sellaiseksi, kuin se nyt on. Aiemmin siinä oli sellainen keittiöhanaksi sopimaton nytkäle. Vettä siitä tuli, mutta minkäänlaista vähääkään isompaa astiaa ei sen alle saanut mahtumaan. No, me lähdimme ajamaan Juvalle, oli kai jotain muutakin asiaa, jota en nyt muista. Menimme putkiliikkeeseen ja saimme haluamamme hanan. Samaan aikaan liikkeeseen tuli varmaan kaikkien tuntema, jo edesmennyt oopperalaulaja Martti Talvela. Tunsimme miehen ulkonäöltä ja seurasimme sivulta miestä. Hänelläkin oli hanatarve. Talvela osti hanan ja kysyi saisiko vielä jostain jonkun putkimiehen laittamaan sen paikoilleen, kun vanha mökillä oleva hana vuotaa ihan kamalasti. Myyjä sanoi, ettei millään saa putkimiestä ennen maanantaita, nyt kun oli jo lauantai-ilta. Talvela oli hieman pettyneen näköinen ja niinpä minä aukaisin suuni kertoen, ettei hanan vaihdon pitäisi olla isokaan asia, kunhan vaan on jonkinlainen jako- tai kiintoavain, niin sen pystyy kyllä vaihtamaan hetkessä. En tarkoittanut itseäni työn suorittajaksi, vaan ajattelin laulajan sen pystyvän tekemään. Talvela kuitenkin innostui ja sanoi, että jospa sinä tulisitkin sen tekemään, kun mökki on tuossa melko lähellä. Katselimme enon kanssa toisiamme hieman hämillämme, mutta sitten lupauduimme lähtemään Talvelan mökille. Mökki on hieman alakanttiin oleva sana tälle asunnolle. Paremminkin se oli huvila tai vieläpä luksushuvila. Emme kuitenkaan viipyneet siellä kauaa. Työ oli helppo. Sulkuhanat kiinni, vanha romu pois ja uusi tilalle. Sulkuhanat auki ja taas vettä tuli hanasta moitteettomasti. Koko homma oli ohi reilussa vartissa ja Talvela oli silmin nähden tyytyväinen. Hän kysyi mitä homma maksaa. Kerroin työn olleen niin pieni ja helppo, että se riittää jos herra oopperalaulaja luikauttaisi pienen pätkän jotain laulelmaa. Talvela hymyili ja aloitti jonkin repertuaariinsa kuuluneen kappaleen esityksen. Kuuntelimme vieno hymy huulillamme laulun. Kiitimme häntä ja lähdimme pois. Talvela saattoi meidät ulko-ovelle, kiitti meitä hyvin suoritetusta työstä toivottaen hyvää kesää. Kun olimme portaiden alapäässä, Talvela sanoi vielä mielen jääneet sanat. Näin hän lopuksi luikkasi:

-                     Minulla ei muuten ole ollut ikinä ennen noin kalliita putkimiehiä.

Mies tuntui tuntevan äänensä arvon.”