Jotkut ihmiset toistavat puhuessaan tiettyjä sanoja kuten ”kato”, ”nääs” (tamperelaiset), ”tota” tai jotain muita kenties toisia ärsyttäviä sanoja. Toisilla taas on tapana olla aina eri mieltä asioista. Sanokoon joku vaikka että kylläpä tuo aurinko jo lämmittää mukavasti, niin vastaus on silloin, että ei se mitään lämmitä, pahuksen kylmää on. Tai, että onpa tänä talvena tullut paljon lunta, kun lumiaurakin on saanut ajella melkein joka päivä. Silloin vastaus on, ettei lunta mitään paljoa ole kun vertaa vuoteen siihen ja siihen. On myös henkilöitä (savolaiset), jotka ovat vahvasti eri mieltä asioista, mutta eivät sitä suoraan sano. Heille jos väität, että onpa maalla nyt hyvä hallitus, niin he vastaavat, että ”voehan se olla niin, mutta suattaa se olla toisinnii”.

Siskoni appiukon isä, siis lankoni vaari, oli kuuluisa (eläessään) siitä, että hän aina yritti löytää huonoistakin asioista paremman puolen. Nimeltään hän oli Nestori ja ammatiltaan seppä. Seppänä hän oli taitava ja tunnettu naapuri pitäjissäkin. Aikoinaan hän oli nainut vaimon samasta kylästä, missä asui. He olivat saaneet lapsia parin vuoden välein aina siihen asti, kun vaimo oli kuollut vieläpä melko nuorena. Liekö ollut neljää kymmentäkään? Nestori oli jäänyt nuorempien lasten kanssa asustelemaan kotiinsa, jonka pihapiiriin kuului hänen ammattinsa huomioiden tietysti myös pajarakennus. Vanhemmat lapset olivat jo lentäneet pesästä, joten hyvin Nestori muutaman kouluikäisen kanssa pärjäili. Kun kyläläiset Nestorin vaimon kuoltua olivat käyneet esittämässä surunvalittelujaan, oli Nestori tuumannut, että kyllähän se ikävää oli kun hyvä työihminen kuoli pois, mutta olisi siinä voinut huonomminkin käydä. Kun ihmeteltiin miten olisi huonommin voinut käydä, Nestori oli vastannut, että mikäli hän olisi kuollut vaimon sijasta, ei vaimo olisi millään pystynyt elättämään itseään ja alaikäisiä lapsiaan.

Nestorin naapurista oli lehmä saanut ähkyn ja se jouduttiin lopettamaan. Taas voivoteltiin, että olipa huono asia, kun hyvä lypsylehmä menetettiin. Nestori oli tuuminut, että olisi siinä voinut huonomminkin käydä. ”No miten ihmeessä huonommin?” ”Jos se olisi kuollut itsestään johonkin tautiin, tai vaikka karhu sen vienyt, ei olisi voitu syödä lihoja”, oli Nestori tuumannut. Toiselta naapurilta oli kesän ensimmäisellä ukonilmalla salama sytyttänyt suulin palamaan. Taas oli Nestori sanonut, että olisi siinä voinut huonomminkin käydä. ”Mikäli salama olisi sytyttänyt suulin loppu kesästä, olisi suulissa ollut jo heiniä ja vahinko olisi näin ollen ollut paljon suurempi.”

Elettiin kolmekymmentälukua, kun Itä-Suomessa aloitettiin linnoitustyöt. Päättynyt lamakausi oli ollut kovaa aikaa. Töitä oli ollut hyvin niukasti ja monet perheet olivat joutuneet kärsimään puutetta jopa jokapäiväisen ruokansa suhteen. Nestori oli kuitenkin, kiitos hyvän ammattitaitonsa, pärjäillyt paremmin, kuin monet muut. Linnoitustyöt houkuttelivat monet miehet kylältä lähtemään Karjalan kannakselle työn perään. Nestori jäi kuitenkin kotipuoleen sepän töitä tekemään. Matka poikki Suomen oli niin pitkä ja koska kulkuyhteyksiäkään ei ollut nykyisen veroisesti, viipyivät miehet työpaikoillaan hyvin pitkiä aikoja. Kotona käytiin parin, kolmen kuukauden välein.

Silloin sattui kylää ja myös koko valtakuntaa ravisuttanut traaginen tapaus. Kylällä elettiin muuten vanhaan malliin, mutta niissä taloissa joista mies oli työreissulla, tarvittiin toisinaan naapurin apua niin sanotuissa miesten töissä. Myös Nestori autteli pyydettäessä kykyjensä mukaan. Eräässä talossa asusteli yksinäinen jo viisikymmentä ikävuotta reippaasti täyttänyt nainen. Kutsuttakoon häntä vaikka Aliinaksi, kun en oikeaa nimeään muista eikä häveliäisyyssyistä johtuen sitä saisi mainitakaan. Tai ei hän yksinäinen muuten ollut, mutta hänen miehensä oli muiden mukana lähtenyt työn perään Karjalaan. Nainen oli ikäisekseen hyvin verevä ja selvästi muita useammin hän pyyteli jotain miestä milloin minkäkin miehisen työn suorittajaksi. Asian todellinen laita ymmärrettiin. Toiset paheksuivat eivätkä naiset päästäneet omia miehiään ainakaan ilman ”esiliinaa” apua antamaan. Pitäjän kanttori oli poikamies ja hän kävi muita useammin antamassa apua naispoloiselle.

Tuli syksyinen lauantai-ilta. Aliinan mies oli päättänyt tulla käymään viikoksi kotipuoleen tekemään syystyöt tilallaan valmiiksi. Matka oli sujunut hitaanlaisesti ja hän saapui perille vasta puolen yön jälkeen. Viimeiset peninkulmat hän oli tullut lainatulla polkupyörällä. Melko väsyneenä, mutta tietysti hyvin iloisena hän vihdoin saapui kotipihaan. Iloisena siksi, että tiesi Alinansa olevan kotona ja ikävä oli kuukausien myötä yltynyt melko ankaraksi. Pirtti oli pimeä hänen astuessaan sisään, mutta saatuaan valot palamaan, oli järkytys ollut hirvittävä. Aliina ja kanttori olivat yhdessä heidän sängyssään. Miehen päässä sumeni. Hän kipaisi porstuan puolesta koppaamassa kirveen ja suuressa vihassaan lopetti sekä vaimonsa että kanttorin.

Mies tietysti pidätettiin ja hän joutui kärsimään hänelle langetetun ankaran tuomion. Tapahtunutta tragediaa puitiin ja juteltiin, että niin kamalaa asiaa ei ennen heidän kylässään eikä edes naapurikylissä ollut tapahtunut. Nestorin pajalle saapui eräs kylän miehistä. Nestori takoi parhaillaan viikatteen terää, kun mies alkoi puhua tästä ikävästä tapauksesta. Nestori tuumi, että kyllähän se paha juttu on, mutta olisi siinä voinut pahemminkin käydä. Mies ihmetteli, että miten siinä nyt olisi vielä voinut pahemmin sattua. Tähän Nestori:

- Jos Aliinan mies olisi tullut päivää aiemmin, niin en minä tässä viikatetta takoisi”.

Nestorin vanhimman lapsen nimi oli kai Kaisa.