Istuttiin kavereiden kanssa iltaa Saariselällä Kaunispään kupeella sijaitsevassa lomamökissä. Meitä oli minun (Jouko) lisäkseni paikalla Kari, Jussi ja Olli. Oltiin tultu iltapäivällä etelästä Karin autolla. Pitkän ajomatkan jälkeen oli heti laitettu sauna lämpiämään ja nyt istuttiin olut pullot kourassa pyyhkeet vyötäisillä. Aamulla lähdettäisiin patikoimaan. Reitti oli jo kartasta katsottu. Tarkoitus oli kulkea noin viidentoista kilometrin matka eräälle majalle, yöpyä siellä ja sitten jatkaa taas kiertotien kautta takaisin Kaunispään mökille. Nyt oli kuitenkin levähdyksen aika. Olo oli autuaallinen. Litkittiin olutta ja käytiin välillä saunassa. Söimme ennen mökille tuloa matkan varrella, joten loppu ilta saisi kahvittelua lukuun ottamatta mennä ohrapirtelöiden varassa.

Tyhjiä olutpulloja alkoi kerääntyä ja puheen voimakkuus nousi progressiivisesti niiden määrän mukana. Uskallettiin ottaa esille yksi matkalle varatuista Ginipulloistakin, vaikka tiesimmekin riskinä olevan pienoisen ohimoiden kivistyksen aamulla. Juttu luisti reippaasti. Kaikilla tutui olevan asiaa. Sitten Olli pyysi kaikkia olemaan hetken kuulolla. Kertoi olevan tärkeää asiaa. Sanoi nähneensä enneunen edellisyönä ja kehotti meitä kaikkia olemaan varovaisia patikkaretken aikana. Olli alkoi kertoa unestaan:

”Uni, jonka näin, oli erittäin toden tuntuinen. Se alkoi siten, että olin kaupungissa ja kävelin katua pitkin kohti erästä risteystä. En tiedä minne olin matkalla, mutta katua ylittäessäni, ja taatusti suojatietä pitkin, minuun törmäsi auto. Autoa ajoi nainen. Törmäys ei tuntunut pahalta. Pikkuisen vaan tärähti. Autoa ajanut nainen pysäytti tietysti autonsa ja tuli luokseni kysyen, olinko loukkaantunut pahasti. Kerroin etten ollut. Nainen sanoi kuitenkin vievänsä minut sairaalaan tutkittavaksi, ettei vaan jälkeenpäin sitten ilmaannu mitään vakavampaa. Pienoisesta vastustuksestani huolimatta hän talutti minut autoonsa ja ajoi kaupungin sairaalaan. Sairaalassa hän kertoi rehellisesti, ettei ollut huomannut minua ja törmäsi minuun suojatiellä. Hoitaja, joka otti meidät vastaan, sanoi lääkärin pian tulevan tarkastamaan minut. Nainen jätti nimensä ja muut yhteystietonsa minulle, mutta ne hävisivät mielestäni heti herättyäni.

No, uni jatkui kuitenkin ja pian lääkäri tuli stetoskooppeineen luokseni. Hänen otsansa rypistyi mitä pitemmälle tutkimus edistyi. Kysymykseeni, oliko joku vialla, hän vaan murahteli ja jatkoi tutkimusta. Lopulta lääkäri kokosi tutkimusvälineensä ja sanoi, että minun pitää jäädä sairaalaan sisään jatkotutkimuksia varten. Pelästyin tietysti ja utelin mikä on vikana. Lääkäri kertoi minun saaneeni iskun päähäni ja tilanne saattaa kehittyä erittäin vakavaksi. Jäin siis sairaalaan.

Jonkin ajan kuluttua alkoi luonani virrata eri lääkäreitä ja loppu diagnoosi oli, että minun päähäni tulisi melko nopeassa tahdissa kuolio. Lääkärit lohduttivat, että se ei välttämättä ole minun loppuni. Lääketiede kun on edennyt jo niin pitkälle, että mikäli löytyy sopiva luovuttaja, voisin saada siirrännäisen, siis uuden pään.”

Kari, Jussi ja minä nauroimme mokomalle unelle, mutta Olli jatkoi, ettei uni suinkaan ollut vielä lopussa, vaan jatkui seuraavasti:

”Jäin siis sairaalaan odottamaan, että joku onneton ajaa vaikkapa kolarin, jossa muu ruumis tuhoutuu aiheuttaen kuoleman, mutta pääkoppa jäisi ehjäksi. Odotus kävi pitkäksi, koska yhtään sopivaa päätä ei vaan ilmaantunut. Ajan myötä aloin tuntea itseni yhä sairaammaksi ja lääkäritkin alkoivat huolestua tilastani. Vihdoin he ilmoittivat, että nyt pitää suorittaa hätäleikkaus. He informoivat minua, että älä nyt pelästy, koska nyt suoritettava leikkaus on väliaikainen ja tullaan korjaamaan heti kun saadaan sopiva pää. He kertoivat, että sika on anatomialtaan lähellä ihmistä ja minulle laitettaisiin oman virattoman pääni tilalle sian pää. Mutta, he tähdensivät, väliaikaisesti vain. Ajatus oli mielestäni mieletön, mutta koska lääkärien mukaan se olisi ainoa konsti pelastaa minut, suostuin. Pyysin heitä valitsemaan mahdollisimman pienen ja sirokorvaisen possuparan pelastajakseni. Lupasivat.”

Nauroimme kaverien kanssa silmät vedessä ja vitsailimme, ettei Ollin ulkonäkö olisi siitä nykyistä huonommaksi muuttunut. Olli hymyili hissukseen meidän muiden nauraessa röhönaurua. Pian alkoi yletön nauraminen sattua ihan vatsan pohjassa asti, mutta Olli jatkoi:

”Ei se uni vielä siihen loppunut. Leikkaus suoritettiin ja se onnistui ihan hyvin. Pääsin jopa leikkauksen jälkeisenä päivänä kotiin. Pysyttelin mahdollisimman paljon sisällä välttäen muiden ihmisten kohtaamista. Sitten muistin äkkiä, että mehän oltiin sovittu tästä Saariselän matkastamme ja seuraavana päivänä pitäisi kokoontua liikekeskuksen eteen varhain aamulla. Sieltähän matka alkaisi Karin autolla. Kovasti minua jännitti, että mitenkähän te suhtaudutte muuttuneeseen ulkonäkööni. Katselin itseäni peilistä, mutta ei siitä mihinkään päässyt, sian pää on aina sian pää. Isot korvat, pienet silmät ja pistorasia keskellä naamaa. Valmistauduin kuitenkin matkaan. Pakkasin laukkuni ja vietin lähes unettoman yön jännittäen reaktiotanne.

Aamulla lähdin hyvissä ajoin treffipaikallemme liikekeskuksen eteen. Muita ei ollut vielä paikalla, mutta Karin saapuessa paikalle olotilani helpottui heti ja unenikin päättyi siihen, kun Kari sanoi:

- Morjens Jouko. Olet näköjään ensimmäisenä paikalla.”

Saakeli. Siellä erämajalla oli jo joukko saksalaisia ennen meitä.