Elettiin viime vuosisadan kuusikymmenlukua. Alettiin päästä jokapäiväisessä elämässä oikein kunnolla jaloilleen. Sotakorvaukset oli maksettu jo kymmenkunta vuotta sitten. Niiden aiheuttamien velvoitteiden myötä oli teollinen toiminta noussut merkittäväksi elinkeinoksi. Ihmisten palkkataso nousi ja saatiin hankittua ennen niin saavuttamattomilta tuntuvia tarvikkeita. Myös työläisperheisiin alkoi ilmestyä televisioantenneitta katoille, mopedeja vanhemmille isännille ja autoja nuoremmille. Elettiin noususuhdannetta. Valtion ja kuntien palvelutasoa alettiin nostaa kansalaisten hyväksi. Tämä aiheutti välttämättä painetta verotuksen kiristämiseen. Jotkut sen ymmärsivät, mutta toiset eivät. Ihmisen luonne kun on sellainen, että kaikki hyvä otetaan mielellään vastaan, suorastaan vaaditaan, mutta verotuksen isku omaan rahapussiin onkin sitten jo toinen juttu.

Heinäsen talouteen vanhan äidin lisäksi kuului kolme aikamiespoikaa, Raimo, Seppo ja Kale. Pojat olivat pikkuserkkujani ja heidän äitinsä siis minun äitini serkku. Asuimme melko lähellä toisiamme ja olimme koko ikämme olleet hyviä perhetuttuja. Heinäsen vanha isäntä oli jo kuollut, mutta pojat huolehtivat hyvin äidistään. Kukin pojista oli jo ylittänyt kolmekymmentä ikävuotta, mutta olivat edelleen poikamiehiä ja asuivat siis kotonaan. He kävivät töissä läheisellä paperitehtaalla. Raimo ja Seppo ahersivat koneella tehden vuorotyötä ja Kale varastomiehenä päivätöissä.

Kerran tilipäivänä rahakuortaan avatessaan, pääsi Raimolta liuta kirosanoja katsoessaan kuinka suuren osan verottaja taas vie hänen palkastaan. Muut veljekset yhtyivät Raimon mielipiteeseen. Kyllä näin on. Valtio ja kunta ryöstävät heidän rahojaan. Ja mitä he saavat vastineeksi? Eipä juuri mitään. Koululaitosta he eivät tarvitse, koska heillä ei ole jälkeläisiä. Terveydenhuoltokin on lähes tarpeeton, koska he ovat sangen tervettä porukkaa, myös äiti. Ja jos joskus sairastellaan, maksu lääkärille ja apteekkiin maksetaan omasta pussista. He keksivät useita asioita, joista he eivät hyödy mitään, toimivat vaan maksumiehinä. Mitään ei kuitenkaan mahda. Maksettava on. Sitten Raimon mielessä välähti. Mutta kirkollisvero. He eivät todella olleet mitään ahkeria kirkossa kävijöitä. Se jos mikään on turhaa rahan hassausta. Ja sen maksun lopettamiseen löytyy konsti. Erotaan kirkosta. Vanha äiti koetti hillitä poikien kirkosta eroamisintoa, mutta niin vain veljekset päättivät, että seuraavana yhteisenä vapaapäivänä mennään kirkkoherran virastoon ja ilmoittamaan eroamisesta.

Koitti odotettu vapaapäivä. Äiti yritti vielä puhua pojille asiasta, mutta vaikka pojat olivat aina kilttejä ja kuuliaisia äitinsä toiveille, niin nyt he olivat päätöksensä tehneet eikä mikään voisi sitä enää pyörtää. Ei muuta kuin Mosse ulos autotallista ja matkaan. Auton olivat vanhana hankkineet yhteisesti ja kaikki sillä ajoivat, vaikka ajokortti oli ainoastaan yhdellä, muistaakseni Sepolla. Siihen aikaan ratsiavaara kotiseudullamme oli sangen vähäinen. Seppo asettui rattiin, muut kyytiin ja liikkeelle.

Ajettuaan pari kilometriä auto äkkiä sammui. Mikä nyt tuli? Veljekset nousivat ulos autosta ja alkoivat tutkia että missä vika. Pientä lirinää kuului auton alta ja selvisi, että pensaletku oli poikki. Vanhassa autossa ilmeni joskus jotain pientä ja niinpä he olivat varustautuneet yllätyksiin pitämällä tavaratilassa työkalupakkia aina mukana. Kale meni kontalleen ja laittoi löytämänsä puutikun tulpaksi letkuun pensavuodon estämiseksi. Sitten tunkilla nostettiin autoa sen verran, että mahduttiin letku korjaamaan. Laitettiin pieni kupariputken pätkä letkun sisään ja näin saatiin polttoainetta taas koneelle. Korjaukseen meni puolisen tuntia ja matkaa jatkettiin kohti pappilaa.

Kilometri ennen määränpäätä alkoi auto kulkea hieman epävakaalla tavalla. Seppo pysäytti se ja taas mentiin ulos tutkimaan mutkittelun syytä. Pahus, toinen takarengas oli tyhjä. Taas pienen sadattelun säestämänä otettiin tunkki esille. Vararenkaassa oli onneksi ilmaa ja se vaihdettiin puhjenneen tilalle. Käsiä pyyhittiin trasselitukkoon ja taas autoon. Enää tovi, niin oltaisiin perillä.

Pappila näkyi jo ja pian kurvattaisiin sinne johtavalle tielle. Kuinka ollakaan, juuri kun Seppo käänsi auton tälle pikkutielle, siltarummun kohdalla vasemman eturenkaan alta penkka sortui ja auto ajautui ojaan. Veljekset olivat hetken aivan hiljaa. Sitten Raimo kohotti katseensa ylös ja sanoi:

- Eiköhän mietitä vielä sitä kirkosta eroamista.

Seuraavana vuonna Kale vietti kirkkohäitään.