Seitsemäntoista ikäisenä astuin armeijan palvelukseen, siis varusmieheksi, ja olisin päässyt siviiliinkin seitsentoistavuotiaana, mikäli koitos olisi kestänyt kahdeksan kuukautta. Arvelivat kapiaiset kuitenkin minussa olevan upseeri-, eikä kun aliupseeriainesta, ja laittoivat minut aliupseerikouluun. Siihen aikaan ei kysytty varusmiehiltä heidän omia halujaan, vaan laitettiin kuka minnekin. Niinpä minäkin totesin alokasajan mentyä, että ”lisäpalvelusaikaa” tuli kolme kuukautta. Eipä minulla kyllä ollut mitään sitä vastaankaan. Lisäajasta sai tuntuvan palkan korotuksen. Päiväraha nousi 1.05 mk:sta 1.35 mk:aan ja lisäksi sain alikersantin arvon.

Armeija-aika loppui aikanaan ja alkoi siviilielämä. Muutaman vuoden kuluttua lähdin opiskelemaan ja kesken opiskeluajan sain kutsun kertausharjoituksiin. Tämä järjestely ei sopinut omiin suunnitelmiini ollenkaan. Juttelin opiskelukavereilleni, että aion hakea lykkäystä sotilaspiiriltä. Kaikki olivat sitä mieltä, ettei Suomen armeija anna minkään asian sekoittaa omia suunnitelmiaan ja varmaan lykkäysanomukseni tulisi bumerangina takaisin. Laitoin kuitenkin perustellun selvityksen kertausharjoituksen sopimattomuudesta juuri siihen aikaan, ja suureksi hämmästyksekseni lykkäysanomukseni hyväksyttiin.

Opiskelu siltä erää päättyi parin vuoden kuluttua ja siirryin työelämään. Odottelin kutsua kertausharjoituksiin, koska arvelin esikunnan tietävän minun olevan taas käytettävissä. Mitään kutsua ei kuitenkaan tullut. Kahden ja puolen vuoden kuluttua menin uudelleen opiskelemaan. Uusi opiskelujakso oli pituudeltaan kolme vuotta. Vuosi sen alkamisesta sain taas kutsun kertausharjoituksiin. En halunnut nytkään katkaista opiskelurytmiä ja niinpä laitoin vanhasta muistista lykkäysanomuksen sisään. Hyvän perustelun ansiosta sain jälleen vapautuksen kertauksesta.

Opiskelu sujui ilman kiusallista katkoa loppuun ja työelämä kutsui. Tällä kertaa sainkin sitten kutsun melko pian opiskelun päättymisen jälkeen mennä kertaamaan sotilastaitojani. Tämä sopi minulle. Kesän kynnyksellä astuin parinkymmenen muun alikersantin kanssa Rauman Kuuskajaskariin, jossa aiemmin kertaamaan menneet Vänskät ja kantahenkilökunta meitä jo odottelivat. Kuuskajaskari on saari ja sinne menimme ainoastaan muutamaksi päiväksi. Jonkin ajan kuluttua tuli miehistö ja heidän kanssaan siirryimme mantereen puolelle Rihtniemeen leirielämään.

Leirillä alkoivat heti tyypilliset leirityöt. Minä sain ryhmäni kanssa tehtäväksi rakentaa kenttäkäymälän, eli riu’un. Hienon käymälän pystytimmekin. Ensin kaivettiin kuoppa hiekkaiseen maastoon parin männyn väliin. Kuopan päälle noin kuudenkymmenen sentin korkeudelle riuku tukevasti mäntyihin kiinnitettynä ja havuista teimme vielä katon koko komeuden päälle. Näin sotilaat olisivat asioidessaan sateen suojassa, mikäli hätä ja huono sää yllättäisivät samaan aikaan.

Kun työ oli tehty, kertoi eräs kaveri seuraavan tarinan. Olisiko tehtävän laatu assosioinut häntä.

• Tästäpä muistuu mieleeni appiukkoni kertoma juttu. Hänen appensa, Nestori nimeltään, oli jäänyt aikoinaan leskeksi ja asusteli jossain Pohjois-Savossa yksikseen hyvin vaatimattomissa oloissa. Silloin elettiin jotain neljäkymmentäluvun loppua. Nestorin koti oli pieni syrjäinen mökki. Ei sähköä, ei viemäriä, eikä vesijohtoa, vesiklosetista puhumattakaan. Nestorin vessana toimi riuku, vähän samanlainen minkä nyt rakensimme. Sontakuopan hän aina keväisin tyhjensi pienelle puutarhamaalle, kuten siihen aikaan oli tapana.

Nestorin tytär, siis minun anoppini, oli naimisiin mentyään muuttanut Helsinkiin miehensä kanssa. Mies kun oli raitiovaunun kuljettaja. Nestorin luona he kävivät pari, kolme kertaa vuodessa, mutta Nestoria eivät vaan saaneet tulemaan vierailulle kotiinsa. Niin oli hän sinne mökkiinsä juurtunut. Lapsia syntyi kaksi tyttöä, joista minä sen vanhemman nain.

Vaimoni oli ollut jo lähes kouluikäinen, kun vihdoin ja viimein oli ukki, siis Nestori, vihdoin suostunut tulemaan kylään. Kaikki oli ollut ihmeellistä Nestorille. Hanasta tuli vettä, ei tarvinnut lämmittää huonetta puilla, eikä lähteä asioimaan riu’ulle. Vessaa hän oli kyllä vähän pelännyt. Epäili, että jos se veden tulo ei lopukaan narusta vedon jälkeen. Ensin oli pitänyt tyttären käydä opastamassa, mutta koko vierailun aikana oli Nestori aristellut toimitusta.

Sitten koitti vierailun viimeinen ilta. Syötiin jotain vähän hienompaa. Nestori oli käynyt ruokailun jälkeen vessassa ja kuinka ollakaan, pytyn poistoputkeen oli tullut jokin tukkeama ja pytty oli täyttynyt vedellä. Vettä oli reunoihin saakka ja Nestori oli hädissään huutanut apua. Vävy oli tullut, avannut tukoksen ja vessa toimi taas, mutta Nestoriin se oli jättänyt voimistuneen vessakammon.

Maata mentiin aikaisin, koska aamulla piti lähteä linja-autoasemalle ajoissa yhdessä vävypojan kanssa ratikalla. Lapset hyvästeltiin jo illalla. Nestori nukkui olohuoneen vuodesohvalla. Yöllä oli hän herännyt kovaan vatsan kivistykseen. Varmaan hienot sopimattomat ruoat olivat saaneet vatsan sekaisin. Illalla tapahtunut viemärin tukkeutuminen oli vielä hyvässä muistissa, eikä hän ollut arvannut mennä vessaan asialle. Niinpä oli Nestori hädissään nostanut olohuoneessa olevan fiikuksen pois ruukustaan sanomalehden päälle ja kyykistynyt ruukulle asioimaan. Toimituksen jälkeen oli tyrkännyt fiikuksen takaisin ruukkuun ja käärinyt sanomalehden laukkuunsa. Vatsa rauhoittui ja loppuyö sujui kommelluksitta.

Aamulla juotiin pikaiset kahvit ja sitten kotimatkalle. Nestori ei puhunut mitään yön tapahtumista. Arveli fiikuksen saaneen hyvän lannoituksen ja muuttavan sonnat mullaksi. Hyvin ehti Nestori linja-autoonsa ja illalla oli ollut jo kotona tutussa ympäristössä.

Viikon kuluttua Nestori oli saanut tyttäreltään kirjeen, jossa luki: ”Rakas isä. Saat kaikki anteeksi, mutta kerro missä se on?”

Sain kersantin natsat kertausharjoituksen päätteeksi.