Mummuni veljen vaimo toimi erään keskisuomalaisen kylän keskuksessa sentraalisantrana, kuten heitä oli tapana kutsua. Sattumaako, vai nimikö oli saanut hänet suuntautumaan hoitamaansa virkaan, kun oli sattuvasti myös Sandra nimeltään. Muistan käyneeni aivan lapsena pari, kolme kertaa kyläilemässä heidän luonaan. Kylän keskus oli sijoitettu Sandran ja hänen miehensä, siis isosetäni asuntoon. Siihen aikaan puhelimia oli hyvin harvassa talossa ja keskuskoneistotkin olivat kooltaan melko pieniä, koostuen pöydästä, reikätaulusta ja nipusta kaapelin pätkiä. Kovin ihmeelliseltä se laitteisto silloin pienen pojan mielestä tuntui. Sandran yhdistettyä puheluja ja jonkin aikaa istuttuaan puhelun kestäessä pulpetin vieressä, saatoin kysyä, että mitä ne ihmiset siellä juttelivat, hän tokaisi, ettei hänellä ole lupaa kuunnella ihmisten puheluja. Ne olivat yksityisasioita. Vasta myöhemmin ymmärsin Sandran kuitenkin rikkoneen tätä sääntöä, koska hän usein tämän jälkeen supatteli jotain muiden aikaihmisten kanssa ja kielsi ehdottomasti kertomasta asiasta muille. Nämä supattelut suoritettiin aina niin, etten minä eikä kukaan muukaan pikkulapsi vaan vahingossa päässyt kuulemaan puheen aihetta.

Sandra oli myös luonteeltaan hyvin utelias. Kuulin mummuni juttelevan ja ihmettelevän muille, kuinka Sandra jaksoi kulkea aina kyläilemässä naapureissa, kun jotain poikkeavaa oli tapahtunut tai kun oli joltain kuullut jotain hänen suppeaa maailmaansa järisyttänyttä tapahtumaa. Jos naapurissa oli kuollut sika, lehmä tai jokin muu eläin, oli Sandralla asian levittämisen tarvetta ja hetkessä se levisi kulovalkean tavoin yli koko tienoon. Varsin herkullisia asioita levitettäväksi olivat seurustelutapahtumat. Sandra oli kuin tulisilla hiilillä, mikäli jonkin talon tyttären oli nähty kulkevan vieraan pojan kanssa. Sellaiset mahdollisesti avioliittoon johtavat tapahtumat piti noteerata erittäin tarkasti. Aina ei kuitenkaan seurustelu päätynyt alttarille asti. Seuraava tapahtuma on osoitus tästä.

Tämä sattui siis aikana, jolloin itse olin vielä pikku poika. Eräänä kesänä oli paikkakunnalle muuttanut uusi viehättävä naisopettaja. Hän asui koulun yhteydessä olevassa huoneistossa. Uusi verevä naisihminen oli saanut monen poikamiehen hormonit hyrräämään ja kukin vuorollaan oli yrittänyt päästä opettajattaren suosioon. Tämä ei kuitenkaan heiltä onnistunut. Syksy ja talvi sujuivat normaaliin malliin ja nämä onnenonkijapojat lopettivat pikku hiljaa opettajattaren piirityksen.

Keväällä koulun ollessa lopuillaan, alkoi kuitenkin opettajattaren rappusten pieleen iltaisin ilmaantua miesten polkupyörä. Tästä Sandra oli ”työllistynyt” niin, että usein iltaisin sai hänen miehensä hoitaa keskusta. Kesä kului ja tuli taas syksy. Tilanne normalisoitui siten, että miehen polkupyörää ei enää nähty rappusten kupeella. Aiemmista vierailuista oli kuitenkin seurauksia. Opettajattaren vatsa alkoi sievästi pyöristyä ja keskellä talvea hän pyöräytti maailmaan pienen tyttövauvan. Perhe olisi ollut aivan täydellinen, mutta isä vaan puuttui. Silloin isyystestejä ei vielä suoritettu, vaan ne ja sen myötä korvausvelvollisuudet ratkottiin käräjillä. Opettajatarkin oli pakotettu haastamaan lapsensa isän käräjäsaliin, koska tämä ei isyyttään vapaaehtoisesti tunnustanut. Epäilty oli naapuripitäjästä ison talon poika. Silloin talolliset usein naittivat lapsiaan sopiviin sukuihin, eikä tähän taloon katsottu opettajapuolison sopivan. Hehtaareita kun ei tulisi siinä kaupassa yhtään lisää.

Käräjillä siis ratkottiin asia. Todistajaksi oli kutsuttu, kukapas muu kuin Sandra. Aluksi tuomari oli kysynyt häneltä, että oliko todistaja nähnyt miehen pyörää milloinkaan ko. pihalla. Sandra oli vastannut seuraavasti:

  • Enhän minä sitä nyt mitään tarkasti katsonut, kun en ole ihmisten asioista niin kiinnostunut, mutta kyllä se miesten pyörältä vaikutti, kun muutaman kerran ohi kulkiessani sinne päin vilkaisin.

Tuomari oli muistuttanut Sandraa valan velvoitteista ja mahdollisen väärän valan seurauksista. Kysynyt sitten, että onko hän milloinkaan nähnyt tätä isäksi epäiltyä miestä opettajan asunnossa.

  • Enhän minä ole milloinkaan käynyt opettajattaren asunnossa, mutta kerran ihan sattumalta, kun koputukseeni ei ovea avattu, niin vilkaisin ikkunasta ja kyllä minä näin siellä tämän miehen. Istuivat pöydän ääressä. Mutta ei nyt pidä luulla että olisin varta vasten katsomaan jäänyt.

Tuomari kielsi todistajaa jaarittelemasta, ainoastaan vastaamaan kysymyksiin. Seuraavaksi oli udellut miten asianomaiset olivat vaatetettuina.

  • Oi hyvä tuomari, kyllä sitä on todella vaikeaa kuvata, kun ihan vaan hetken aikaa sivusilmällä vilkaisin. Mutta kun nyt oikein tarkalleen muistelen, niin opettajatar oli alusvaatteisillaan ja miehelläkään ei ollut kuin pikkuhousut jalassaan.

No, oli tuomari tuuminut. Asia tuntuu selvältä, mutta kysyi oliko todistaja nähnyt vielä jotain intiimimpää tapahtuneen.

  • Mitenkä sitä nyt enää mitään intiimimpää voi nähdä, kun en ole luonteeltani sellainen, että haluaisin ihmisten perään katsella. Mieluummin käännän pääni toiseen suuntaan, jos jotain sellaista sattuisin vahingossa näkemään. Mutta kyllä minä ihan sivusilmällä havaitsin sellaisen tapahtuvan, että tämä mies riisui opettajattarelta alusvaatteet pois ja sitten he kaatuivat siinä seinän vieressä olevalle sängylle. Sängyssä oli vielä päiväpeittokin paikoillaan. Mutta totinen tosi, enempää minä en enää nähnyt, kun se kivi jonka päällä seisoin, tuli niin liukkaaksi, etten enää pysynyt sen päällä.

Silloin saman puhelinlinjan varrella oli useita taloja. Eri taloihin tulevat puhelut erotettiin hälytyssoittojen määrällä, yksi soitto, kaksi soittoa ja niin edelleen.