Minä, vanhimpana poikakatraasta, olin itseoikeutettu päällikkö ja Luukkosen Hannu toisena sai poppamiehen arvostetun tittelin. Nuorimmat pojista, veljemme ja muiden naapurien pojat, olivat pelkkiä rivisotilaita. Kyseessä oli perustamamme intiaaniheimo, Pitkät puukot. Oma nimeni oli Istuva Härkä, tietyn kuuluisan intiaanipäällikön mukaan ja Hannun nimi oli Bumbocilla. Heimoomme kuuluivat Suden kirves, Pikku haukka, Ulvova susi, Kojootin silmä ja pari muuta, joiden nimet olen jo unohtanut. Monet taistelut kävimme keksimiämme vihollisia vastaan ja aina selvisimme voittajina niistä taistoista. Joskus vietimme kesäpäivät uimarannalla kiipeilemällä apinan leipäpuussa. Sen nimen olimme antaneet yhdelle isolle veden yli kaartuneelle koivulle. Puu oli kasvattanut yhden haaran, joka oli kyllin vahva kantamaan meidän koko heimon. Siltä haaralta suoritimme taidokkaita hyppyjä veteen ja elämä oli auvoista. Joskus urheilimme vanhalla viljelemättömällä pellolla. Kävimme läpi kaikki mahdolliset lajit, juoksut, hypyt, heitot, painit ja myös muita itse keksimiämme lajeja. Hannu, kooltaan suurimpana, oli haka kaikissa voimalajeissa. Eritoten paini oli hänen vahva lajinsa.

Koulussa pidimme hyvin puoliamme ja puolustimme omaan heimoomme kuuluvia kavereita muita vastaan, mikäli tarve vaati. Voimankäytössä Hannu oli aina valmis auttamaan, kun häntä siihen pyydettiin. Usein jopa maininta Hannun hakemisesta paikalle sai vastapuolen luovuttamaan.

Hannun voimat olivat kaikkien tiedossa ja niinpä eräs opettajistamme, jota urheilukärpänen oli päässyt pahasti puraisemaan, houkutteli Hannun painin piiriin. Niin siinä kävi, että Hannu alkoi opettajan valmennuksessa tosissaan harjoitella painin saloja. Melko hyvin hän sen lajin parissa menestyikin, jopa niin hyvin, että muutaman vuoden kuluttua opettaja hankki hänelle oikean lajivalmentajan. Tätä ennen Hannu oli kilpaillut lähiseuduille saaduissa painikilpailuissa, mutta kun menestystä tuli, alkoi kilpailujen tasokin nousta.

Pitkien puukkojen intiaanileikit olivat jääneet ajat sitten taakse, mutta suurella porukalla me kävimme seuraamassa Bumbocillamme otteluita. Välillä innostuimme huutamaan, varsinkin tiukoissa tilanteissa, kannustushuutoja, kuten ”Heimon puolesta, Hannu. Anna palaa”. Hannu oli taistelijaluonne, joka ei antanut milloinkaan periksi. Ne ottelut, jotka hän hävisi, olivat aina hyvin tasaisia ja silloin vastustaja oli vaan yksinkertaisesti ollut parempi. Joskus me olimme kyllä näkevinämme ottelussa tuomaripeliä, mutta Hannu itse ei milloinkaan sortunut sellaisiin selityksiin.

Pari vuotta oli taas kulunut ja osa heimostamme ei enää jaksanut käydä painikilpailuja seuraamassa. Niitä pidettiinkin yleensä vähän kauempana ja myöskään Hannu ei enää jaksanut harjoitella yhtä innokkaasti, kuin aiemmin oli tehnyt. Yhtenä syynä oli, ettei häntä oltu valittu maajoukkue valmennettavien piiriin. Olimme odottaneet hänen siihen pääsevän, samoin kuin useat niin sanotut asiantuntijatkin. Jostain syystä Hannua ei kuitenkaan valinta suosinut ja se oli hänelle suuri pettymys. Mies meinasi lopettaa koko painiuransa, mutta jatkoi sitä sitten jonkin ajan kuluttua kuitenkin, joskin jo hieman kakkostasolla.

Kerran sitten valmentaja sai puhuttua Hannun vielä ryhdistäytymään, kun valmentaja sanoi pohjanmaalla olevan isot kisat ja että hänen kauttaan Hannuakin oli pyydetty sinne. Kyseessä olivat jotkin muistokilpailut. Hannu lupautui ja minä lupasin lähteä kannustusjoukkoihin. Valmentaja pyysi minua vielä Hannun huoltajaksi kilpailuun, joten tottakai lupauduin. Hannu harjoitteli taas kuten vanhoina hyvinä aikoina ja kilpailuihin lähdimme melko luottavaisin mielin.

Koitti kilpailu viikon loppu. Kisat olivat kunnan urheilutalolla. Silloin painittiin kolmen minuutin eriä ottelussa. Hannu pääsi yhdelle kolmesta matosta heti ensimmäisessä ryhmässä. Vastustajakseen hän oli saanut erään aloittelevan painijan pääkaupunkiseudulta. Hannu oli täysin ylivoimainen, tai sanotaan paremminkin, että vastustaja oli vielä liian kokematon. Ottelua oli kestänyt ensimmäistä erää noin minuutti, kun Hannu sai selätysvoiton. Valmentaja varoitti, ettei tästä ottelusta ollut vielä mitään pääteltävissä, mutta minä huoltajana olin jo ripustamassa voittomitalia Hannun kaulaan.

Seurasi toinen ottelu. Se alkoi Hannun kohdalla heti huonosti. Vastustajana oli muhoslainen iso ja lihaksikas kokenut mies, Toivo nimeltään. Toivo, tai Topi, kuten häntä painipiireissä kutsuttiin, sai heti Hannun alleen. Hannu kuitenkin taisteli heitto- ja vyörytysyrityksiä vastaan niin, että ottelijat komennettiin uudelleen pystypainiin. Huokaisin jo helpotuksesta. Ensimmäinen erä päättyi Topin johtaessa alle panolla saadulla pisteellä. Tauon aikana hieroin Hannun käsivarsia ja valmentaja antoi ohjeita toista erää varten. Sitten.

Jo puolen minuutin jälkeen Hannu oli taas Topin alla. Topi koetti raivokkaasti selätystä. Hannu taisteli vastaan minkä pystyi, mutta huomasin, että hänen voimansa alkoivat pahasti ehtyä. Johtuikohan harjoittelun laiminlyönnistä. Pahus, kun häntä ei valittu maajoukkuevalmennettaviin. Oli painista mennyt yrittämisen halu. Tällaiset aatokset tulivat väkisin mieleeni. Sitten näin miten Topi väänsi Hannun todella pahaan asentoon alleen ja tiesin tappion olevan edessä. Hannu oli sen seitsemässä solmussa Topin alla ja tämä vaan väänsi julmetusti. En kestänyt katsella sitä, vaan marssin ulos ovesta.

Hetken puhallettuani ulkona läksin takaisin sisälle. Ajattelin Hannun kaipaavan apua. Suuri oli hämmästykseni, kun näin saapuessni saliin, miten tuomari nosti Hannun käden ylös voiton merkiksi. Topi oli vieressä masentuneen oloisena, mutta rehtinä urheilijana onnitteli Hannua. Hannun tullessa luoksemme huomasin hänen kävelevän vaikeasti. Hän sanoikin heti, että nyt painit ovat tältä erää ja kenties kokonaan hänen osaltaan loppu. Minä kysyinkin Hannulta, että miten ihmeessä sinä voitit, kun minä jouduin ihan säälistä poistumaan kesken ottelun, kun tilanteesi näytti niin tukalalta. Hannu kertoi:

• Joo. kyllä tosiaan olotilani oli hyvin vaikea. Voimat olivat loppu eikä mikään tuntunut onnistuvan. Kun Topi väänsi minut alleen, olin ihan kaksin kerroin ja ajattelin selkärankani katkeavan. Näin aivan silmieni edessä painitrikojen sisällä pullistelevat kivespussit. Uskoin pelin olevan menetetty ja ajattelin, että piru vie, puraisen kerran Topia muniin, niin eiköhän lopeta tuon tuskallisen vääntämisen. Ne sattuivat kuitenkin olemaan omat munat.

Hannu luki sittemmin itsensä rakennusmestariksi.