Lehtilän Eetu uskoi omaavansa kylän kovimman pään. Ei mitään oppia hylkivää, vaan aidon kivikovaan kallon. Mistä lie mokoman ajatuksen mieleensä saanutkaan, mutta ollessamme kerran aamulla koulumatkalla, Eetu, Kake ja minä, hän haastoi meidät puskentakilpailuun. Olimme kaikki juuri ja juuri kymmenen ikäisiä ja pahuksen kilpailuhenkisiä kaikki. Oli talviaika ja meillä kaikilla nahkaiset lentäjälakit päässä. Sellaiset oli silloin viisikymmentäluvun alussa kaikilla pojilla. Minä olin ensimmäinen Eetun vastustaja. Seisoimme vastakkain kuin kiukkuiset pässit ja kun molemmat olimme valmiina, iskimme kallomme yhteen, ei mitään yhtä kertaa, vaan varmasti ainakin puolen kymmentä puskua peräkkäin. Sitten minun oli luovutettava. Vesi silmissä vakuutin, että olisin kyllä voittanut, mutta Eetu puski sääntöjen vastaisesti ohimoon, eikä keskelle päälakea, kuten säännöt määräävät. Eetu kielsi vääryyden pontevasti, mutta Kake oli minun puolellani ja todisti Eetun diskatuksi.

Sitten oli Kaken vuoro. Hän ja Eetu asettuivat sopiviin asentoihin ja taas alkoi puskenta. Kolmen neljän puskun jälkeen Eetu putosi maahan. Luulimme hänen ensin pelleilevän, mutta sitten huomasin miten hänen silmänsä olivat kääntyneet nurin. Eetu oli pyörtynyt. Ei voinut Kakekaan iloita kovin voitostaan, kun pelkäsimme Eetun saaneen pahan päävamman, kenties jopa kuolevan. Ei Eetu sentään kuollut, oli vaan pyörtynyt joko Kaken kovan puskun vuoksi tai kilpailun tuoman jännityksen takia. Ei hänelle edes tainnut tulla päänsärkyäkään, koska pystyi koko päivän koulussa olemaan.

Seuraavana kesänä keksimme taas uudenlaisen sitkeyden kokeilun. Silloin joka pojalla oli ritsat. Kumit ritsoihin saimme polkupyörien sisäkumeista. Kun kumi oli jo niin moneen kertaan paikattu, tai kun siihen oli tullut niin iso reikä, ettei sitä enää kannattanut paikata, saimme me ne asemateriaaleiksemme. Tällainen kumi katkaistiin ensin poikki ja sitten siitä otettiin sopiva pätkä, josta saimme leikattua sopivia siivuja ritsan kumeiksi. Kun tällaisen katkaistun pyörän kumin kietoi kaulan ympärille ja kun kaverit vetivät kumia kireälle niin kauan kun ”hirtettävä” antoi kädellään merkin löysätä, aiheutti estynyt verenkierto aivoihin pyörryttävän tunteen. Tätä tunnetta me kukin vuorollamme koimme. Muutaman kerran jälkeen kiristysajat pitenivät. Tuli pientä kilpailuhenkeä mukaan siitä, että kuka uskaltaa pisimpään olla kuristuksissa. Järjetöntä ja vaarallista, mutta silloin se tuntui hauskalta. Tuntui hauskalta siihen asti, kunnes Eetu kerran ei antanut merkkiä ollenkaan ja me Kaken kanssa pidimme kumia kireällä siihen asti, kunnes Eetu rojahti maahan. Taas hän pyörtyi.

Ei Eetu tästäkään pyörtymisestä mitään sen vakavampaa vammaa saanut, mutta niin paljon me pelästyimme, että kuristusleikit jäivät siihen ja lähdimme ritsoinemme ammuskelemaan sähkötolppien posliininuppeja.

Kului muutama vuosi ja tulimme teini-ikään. Aloimme käydä tanssipaikkojen pihoilla. Tanssimaan emme vielä rohjenneet, mutta katselimme tyttöjä lyhyissä hamosissaan, polttelimme tupakkaa ja olimme olevinamme kovaa syrjää, mikäli saimme vaihdettua pienenkin keskustelunpoikasen jonkun tytön kanssa.

Kerran tanssipaikan läheisessä metsikössä oli muutama vanhempi miesporukka riitaantunut toisen porukan kanssa. Riita oli niin ankara, että melun ansiosta kerääntyi muita sivullisia paikalle, me kolme muiden mukana. Rähinä jatkui ja hetken kuluttua alkoivat nyrkitkin heilua. Siihen aikaan tappelut olivat rehtejä. Kun vastustaja putosi maahan, oli asia selvitetty, eikä tappelua enää jatkettu. Muutaman iskun jälkeen tilanne rauhoittui. Riitapuolet lyöttäytyivät yhteen ja kehottivat sivullisia häipymään pois. He halusivat solmia sovintoa ilman muiden läsnäoloa. Jännittynyt tilanne laukesi siihen. Lähdimme muiden mukana kävelemään pois, minä edellä, Eetu ja Kake perässä. Muutaman askeleen otettuani Kake huudahti, että Eetu pyörtyi. Käännyin ympäri ja siinä hän tosiaan makasi silmät nurin päässään. Joku tuli kysymään, että kuka häntä löi. Kerroimme, ettei Eetu osallistunut tappeluun, vaan pyörtyi vaan huvin vuoksi. Tappelun katsominen ja sen päättyminen oli laukaissut Eetun kokeman jännityksen ja vienyt häneltä tajun.

Muutaman viikon kuluttua olimme taas samalla tanssipaikalla. Tapasimme siellä samalla luokalla olevat kolme tyttöä. Olimme poikien kanssa polkupyörillä liikkeellä. Saimme houkuteltua tytöt mukaamme kotimatkalle, eli pääsimme saatille. Kullakin meistä oli tyttö takatarakalla ja ylämäetkin poljimme satulassa istuen. Näin yritimme näyttää miten vahvoja polkijoita olemme.

Matkalla poikkesimme erääseen järvenrantapoukamaan. Erkanimme kukin pari hieman toisistamme. Rannassa oli vanha lukittu savusauna. Saunaa ei oltu varmaan käytetty vuosikausiin, eikä sinne sisään sen likaisuuden takia olisi voinut mennäkään, mutta rakennus sinällään antoi näkösuojan muilta. Olin juuri halaamassa omaa tyttöäni, kun nurkan takaa kuului pelästynyt huudahdus. Menimme nopeasti katsomaan, että mikä oli hätänä. Samaan aikaan myös Kake tyttönsä kanssa ilmestyi vastakkaisen nurkan takaa. Näky, jonka kohtasimme, oli jotenkin tutunomainen. Eetun tyttö seisoi pelästyneen näköisenä käsi suunsa edessä ja Eetu makasi maassa selällään. Kysyimme, että mitä oli tapahtunut. Tyttö hieman punastui ja kertoi, että ei mitään muuta, mutta kun Eetu ei muuta kuin piti häntä vaan kädestä kiinni, niin hän oli suudellut Eetua ja tämä oli yht’ äkkiä rojahtanut maahan.

Myöhemmin Eetu vannotti meitä, että emme saa kertoa asiasta kenellekään. Vannoimme pyhästi olevamme asiasta vaiti. Antamamme lupauksen rikoimme monesti, ensimmäisen kerran alle vuorokauden.