Kaikki sukuni henkilöt tiesivät veljeni vaimon ylettömän ystävällisyyden, lojaalisuuden, hyväntahtoisuuden ja jokaisessa tapauksessa jotain positiivisuutta löytävän ominaisuuden johtuvan jostain muusta syystä, kuin isänsä perintögeeneistä. Hänen isänsä, Juuso, veljeni appi, taas oli kuin tyttärensä vastakohta. Ei ollut niin myönteistä tapausta, ettei Juuso olisi välittömästi siitä löytänyt jotain epäkohtaa. Lottovoitot, jotka hän sattui saamaan, olivat liian pieniä. Muiden saamat liian suuria, jotka johtavat vääjäämättömästi saajansa rappiolle. Naapurin tarjoama apu oli todella syvältä, odottaa tietysti jotain mahdottoman suurta vastapalvelua. Veljeni kertoi tulevansa silti melko hyvin toimeen appensa kanssa. Piti vaan olla tarjoamatta mitään apua hänelle ennen kuin tämä sitä itse pyytäisi. Apen muille sadatuksille oli parempi taas, joko myöntää näin olevan, tai vielä parempi, olla kuin ei olisi kuullutkaan mitään. Anoppi kyllä kävi välillä koviakin väittelyitä puolisonsa kanssa. Oli ajan myötä oppinut tällä tavoin ottamaan useasti selkävoiton ja saamaan äijänsä vaikenemaan. Tytär oli toinen henkilö, isänsä silmäterä ollut koko ikänsä, jota tämä kuunteli ilman vastaväitteitä.

Juuso oli myös himolenkkeilijä. Hän kävi säännöllisesti kiertämässä kaupungin pururataa, sulaan aikaan juosten ja lumikeleillä hiihtäen. Kolme kertaa viikossa oli muotoutunut tavaksi. Minkäänlainen huono sää tai mukaan este ei saanut häntä jättämään lenkkeilyään väliin. Lenkkeilyharrastus oli Juuson ja vävypojan yhteinen harrastus. Siksi varmaan appi ei ollut tyttärensä poikaystävää heti aluksi kovin pahoin mollannut. Hänen mielestään, kun kaikkien pitäisi tehdä tätä toisaalta hullun hommaa - juosta kieli vyön alla päästäkseen sinne missä jo on. Lenkin jälkeen oli sauna aina lämpiämässä ja saunomisen yhteydessä meni tölkki pari olutta. Veljeni kertoikin Juuson olevan parhaimmillaan juuri saunassa väsyneenä juoksulenkin jälkeen, löylyn laukaistua lihasjännitykset pois.

Sitten muutama kesä taaksepäin oli sattunut ikävä tapahtuma. Anoppi oli kaatunut pyörällään ja katkaissut jalkansa. Oli kuitenkin ontuen omin voimin päässyt kotiin ja Juuso oli sieltä vienyt hänet sairaalaan, jossa jalka oli lastoitettu. Kävelykieltoa oli tullut muutamia viikkoja. Juuso oli hoitanut vaimoaan minkä kykeni. Tytär oli hälytetty aina saunapäivinä avuksi. Anoppi ei voinut kipsinsä kanssa saunaan mennä, mutta jalka jätesäkkiin tiukasti suojattuna oli suihkussa käynti onnistunut.

Näin kului viikkoja ja jalka oli pikku hiljaa parantunut. Veljeni oli taas ollut käymässä anoppilassa ja olivat tehneet reippaan juoksulenkin. Miehet olivat istuskelleet saunan jälkeen verannalla, kun Juuso oli yllättäen kysynyt vävyltään, että pitääkö tämä häntä aivan mahdottomana ihmisenä. Veljeni oli hämmästynyt kysymystä ja tehnyt vastakysymyksen, että ”miten niin?” Johtuko sitten muutaman oluen tuomasta herkistymisestä vai muuten vaan hyvän mielen saamasta yliotteesta, oli Juuso alkanut kertoa:

• Ajattelin vaan, kun vaimo muutama viikko sitten antoi minun kuulla kunniani. Antoi niin ettei ikinä ennen. Siitä löylytyksestä asti olen ajatellut, etten minä taida olla ihan kaikkein helpoimmasta päästä oleva ihminen. En ole koskaan pitänyt itseäni mitään kovin sopuisana, mutta olen kuvitellut kyllä pärjääväni toisten kanssa. Ainakin jotenkuten.

Tässä vaiheessa veljeni oli myöntänyt, että hän tuntee kyllä hankalia ihmisiä useitakin ja kyllä Juuso oli yksi niistä hankalimmista, muttei mikään mahdoton kuitenkaan. Pyysi Juusoa jatkamaan kertomustaan.

• No sattui silloin vaimon ollessa jalka paketissa ja minun ollessa juuri lähdössä lenkille, että vaimolla alkoivat ne, niin katsos – ne mitä naisilla aina noin kuukauden välein alkavat. Hän sanoi, että pahus kun ovat päässeet ne siteet loppumaan. Jalkavamma oli kai vienyt huomiokyvyn pois mokomasta asiasta. Sattui olemaan silloin sateinen perjantaiehtoo kun olin tullut töistä kotiin. Odotin kovin lenkille menoa ja sen jälkeistä saunailtaa. Vaimo pyysi minua lenkiltä tullessani poikkeamaan kauppaan hakemaan niitä siteitä. Minä ensin kieltäydyin kiivaasti, mutta tiedäthän sinä, ettei minun vastusteluni auttanut. Ei, vaikka sanoin, etten ole ikinä ostanut, enkä ole kenenkään muunkaan miehen nähnyt ostavan naisten siteitä. Pakkohan minun oli se asia hoitaa. Koko lenkki meni piloille, kun ajatuksissani pyöri, että miten minä siitä tulevasta tehtävästä kunnialla selviän. Menin kauppaan ja kävelin hyllyjen takana. Poimin koriini pari leipäpakettia ja jotain muuta näkösuojaa. Sitten kuin vahingossa kuljin siteitä pursuavan hyllyn taitse ja nopeasti sieppasin yhden ”imukykyisen ja huomaamattoman” – miten niitä nyt mainostetaankin – paketin. Piilotin sen muiden tavaroiden alle ja kävelin kohti kassoja. Valitsin kassan, jossa ei ollut muita. Mutta juuri silloin taakseni ilmestyi yksi naisasiakas. Käännyin takaisin ja mutisin unohtaneeni jotain. Aikani kyttäiltyä sopivaa tilaisuutta, syöksyin taas kassalle. Koetin piilottaa sidepaketin muiden tavaroiden suojaan, mutta eihän se onnistunut. Tavara kerrallaan kassaneiti, tai rouva, oli jo iällään oleva nainen, syötti tuotteet ohi hinnanlukijan. Sitten kun hän otti sidepaketin käteensä, hän tokaisi, että taitaa tulla synkkä viikon loppu. Silloin minä naama punaisena ärähdin: ”Mitä se teille kuuluu, minkälainen viikon loppu minulle tulee.” Kerroin vaimolle koko stoorin ja sain melkoisen satikutin, että olenko minä kaikkein hankalin ihminen, jonka tunnet?

Siihen veljeni anopin jalkaan jäi turvotus.