Rissasen Alma ja Vihtori ehtivät olla aviossa reilut viisikymmentä vuotta. Sitten tuoni heidät erotti. Yhdessä olivat korpeen raivanneet rintamamiestalon ja yhdessä hoitivat. Lapsia kertyi puoli tusinaa ja sieltä korvesta koulunsa kävivät. Kukin lapsista luki itsensä hyvään ammattiin. Vanhimmasta tuli opettaja, nuorimmasta maisteri ja muut siltä väliltä.

Aikanaan kaikki levittäytyivät ympäri Suomea, mutta sieltä kävivät ahkerasti, kukin taholtaan, vanhempiaan katsomassa. Eivät joutuneet Alma ja Vihtori yksinäisyydestä kärsimään. Kullakin lapsella oli omassa perheessään useita lapsia, joten välillä kotitalo pursui ihmisistä, useampia lapsia kun sattui samaan aikaan vierailulle.

Aikanaan joutuivat vanhemmat kuitenkin luopumaan kotimökissä asumisesta. Vihtori kun sairastui jonkin asteiseen sydämen vajaatoimintaan. Eivät jaksaneet enää omakotitalon askareita hoidella, Almakin oli jo nuoruuden voimansa, jos ei kokonaan menettänyt, niin ainakin suuressa määrin hukannut. Niinpä rakas kotitalo laitettiin myyntiin ja ostettiin kirkonkylästä osakehuoneisto. Sellainen pienen puoleinen kaksio, jossa sitten asusteltiin. Helpottui eläminen, mutta varsinkin Vihtori ikävöi kovin vanhaa kotiaan. Olihan hän sen omin käsin rakentanut, peltotilkut raivannut ja sinne nuoruuden voimansa ja hikensä valuttanut.

Kaikkeen ihminen tottuu ja niin myös Rissaset. Tuttavia löytyi kirkonkylältä ja usein heillä kävi vieraita, samoin kun he muiden luona. Yksi perhetuttu paikka oli minun vanhempani. Usein satuin kotona vieraillessani tapaamaan myös Alman ja Vihtorin. Mukavia ihmisiä olivat kumpikin ja hauska oli heidän jutusteluaan kuunnella. Vanhoilla ihmisillä kun on paljon kertomisen arvoisia muistoja pitkän elämänsä varrelta kertynyt.

Niin, kuten mainitsin, sattui se ikävä tapaus, että Vihtori kuoli ja Alma jäi yksin. Ennen tätä kohtalokasta tapausta Vihtori oli saanut pari infarktia, mutta selvisi niistä suhteellisen hyvään kuntoon. Lääkäri oli varoitellut miestä, että olisi syytä hiljentää hieman tahtia ja vähentää itsensä rasittamista. Ei kuulemma muutaman kilon painon pudotuskaan olisi pahaksi. Totuuden nimessä Vihtori yritti parastaan. Kertoi, ettei paino ehkä kovin paljoa ole pudonnut, mutta nousu on ainakin hidastunut.

Rissaset asuivat aivan lähellä kirkkoa. Olivat ostaneet hyvissä ajoin hautapaikat itselleen, joten Vihtorilla oli lepopaikka valmiina. Suru kohtasi Alman eräänä kesäisenä päivänä. Samana päivänä kun Vihtori kuoli, oli kirkossa ollut jonkun toisen henkilön muistotilaisuus. Kuolinkellot olivat kilkahdelleet ja niiden ääni kuului myös Rissasten asuntoon. Kellonsoiton lakattua oli tuoni napannut Vihtorin mukaansa.

Aikanaan Vihtori laskettiin haudan lepoon ja Alman elämä alkoi asettua tähän uuteen olotilaan. Elämä jatkui. Alma alkoi taas käydä kyläilemässä ja nyt hänen juttunsa koskivat usein Vihtorin tekemisiä. Kertoi miehensä olleen maailman paras aviosiippa. Milloinkaan ei ollut kättään nostanut häntä vastaan. Joskus kun Alma itse ollut jostain vihainen tai allapäin, oli Vihtori napannut hänet käsivarsilleen ja aloittanut tanssin pyörityksen. Ei siinä silloin toinen voinut kauaa murjotella. Kertoi myös toisinaan tahallaan ilman syytä keksineensä jonkin murjotussyyn, jolla sai Vihtorin ottamaan hänet syliinsä.

Satuin olemaan taas kerran samaan aikaan kotona, kun Almakin poikkesi kylässä. Vihtorin kuolemasta oli kulunut puolisen vuotta, ehkä hieman ylikin. Kahvin juonnin lomassa Alma alkoi kertoa:

• Kovin on ikävä vielä Vihtoria, vaikka aika kyllä parantaa haavat, kuten sanotaan. Mutta kyllä vielä on ikävä niin. En ole aiemmin kertonut siitä päivästä, kun Vihtori nukkui pois, mutta nyt ajattelin sen teille kertoa ihan juurta jaksain. Katsokaas, kun Vihtori oli sellainen, miten se nyt sanotaan, hyvin viriili ja aktiivinen niissä hommissa, joita näin aviopuolisoiden kesken on tapana tehdä, tiedätte kai mitä tarkoitan. Niiden sydäninfarktien jälkeen lääkäri kyllä varoitteli Vihtoria, että sellainen kova äheltäminen saattaa olla pahaksi. Vihtori oli inttänyt, että eikä ole pahaksi, päinvastoin hyväksi se on. No, lääkäri oli kyllä myöntänyt sen toisaalta olevan hyväksikin, mutta ei kannata sen hyvänkään eteen kovin paljoa rasittaa itseään. Näinhän me sitten tehtiinkin, eli toimittiin hissun kissun. Joskus jouduin kesken kaiken hieman varoittelemaan Vihtoria. Yleensä hoidimmekin sitten ne hommat sillä lailla rauhallisesti kirkonkellojen lyöntitahtiin. Kaikki meni hyvin siihen viime kertaan asti. Kirkonkellot löivät tuttuun tahtiin ja niin myös Vihtori. Sitten juuri kun kellot lakkasivat lyömästä, ajoi siihen asuntomme viereen se peevelin jäätelöauto.

  Vihtori olisi täyttänyt syksyllä jo kahdeksankymmentä.