Oli kaunis kesäinen ilta. Takana ei niin voitokas, mutta kunniallisesti loppuun saatu jalkapallo-ottelu. Olimme hävinneet niukasti poikamiehille otettuamme vastaan heidän haastamansa kamppailukutsun. Tuomari oli myös yksi poikamiehistä ja myönsi illemmalla saunoessamme olleensa sovitusti hieman puolueellinen. Tämän olimme jo pelissä huomanneet, mutta emme reagoineet siihen sen kummemmin, kun ainoastaan haukkumalla tuomaria umpisokeaksi ja opaskoiransa hukanneeksi surkimukseksi. Teimme myös pelin jälkeen kirjallisen protestin pukukopin nurkasta löytämämme pahvilaatikon kanteen. Vastustajat, eli poikamiehet, ilmoittivat kuuluvansa kilpailun juryyn ja he repivät pahviprotestimme ilmoittaen syyksi, että ensiksikin protesti pitää tehdä leimatulle paperille kolmena kappaleena ja toiseksi protestin jättöaika on tasan puoli minuuttia ottelun päättymisen jälkeen. Lisäksi he ilmoittivat, että osa protestin puutteista olisi voitu hyväksyä, mm. se, että valitusta ei oltu jätetty määräaikaan mennessä, eikä kolmena kappaleena. Jury oli suuressa armeliaisuudessaan päättänyt auttaa tietämättömiä valittajia ja oli repinyt jätetyn valituksen kolmeksi kappaleeksi. Tämän jälkeen ei valitettavasti enää kirjoituksesta saanut selvää, joten se siitä sitten.

Sitten seurasi perinteinen saunottelu ohrajuoman parissa. Pelin tapahtumat unohdettiin nopeasti ja alkoi muunlainen jutustelu. Syötiin makkaraa ja olivat vastustajat sen kaveriksi muutakin murkinaa hankkineet. Juteltiin niitä näitä ja aina kun joku aloitti riittävän mielenkiintoisen aiheen, niin koko porukka kuunteli ja kommentoi sitten kuulemaansa.

Sitten aloitti eräs Pena kertoa edellisyönä näkemänsä unen kertomista. Kaikki kuuntelivat. Tarina oli seuraavanlainen:

-          Nukuin todella sikeästi. Sitten aloin nähdä todella elävän tuntuista unta. Unessa makoilin sängyssä, kuten todellisuudessakin tein. Samaan sänkyyn tuli eräs hyvin tuntemani naapurin rouva. Tällä rouvalla oli tosi mielessä ja hieman ihmettelin, kun ei hän aiemmin ole ollut mitenkään sen sorttinen. Unessa sitä ihmettelinkin. No, rouva tuli sänkyyni, huohotti ja aloitti hillittömän suutelemisen. Minä vastasin suudelmiin parhaani mukaan. Ennen kun tilanne pääsi riistäytymään pitemmälle, minä kuitenkin heräsin. Naapurin rouvasta eikä kenestäkään muustakaan naisesta ei jälkeäkään. Mauri-koirani siinä vaan huohotti, nuoleskeli naamaani ja vinkui minua päästämään itsensä ulos pissalle. Perkele, päästin Maurin pihalle ja menin pesemään hampaani. Ei tullut enää uni. Keitin kahvit.

 

Nauroimme Penan unelle todeten koiran kuolan varmaan maistuneen hyvältä. Sitten aloitti Eki kertoa nähneensä myös joskus aiemmin mieleensä jääneen unen. Hänen tarinansa oli seuraavanlaine:

-          Minä olin unessani erään entisen tuttavani Sirkun kanssa treffeillä tutussa lavatanssipaikassa. Milloinkaan eivät välimme edenneet muutamaa tapaamista pitemmälle. Lienee syynä ollut se, etten ollut ehkä hänen mieleisensä poikakaveri. No, kuitenkin tapailimme muutamia kertoja. Unessani olin kuitenkin hänen kanssaan. Kovasti ujostelin enkä oikein osannut mitään jutellakaan. Sirkku piti keskustelua yllä ja oli olevinaan kovin iloinen ja hyvin seurallinen. Tilanne oli minulle hieman kiusallinen eikä vähiten siksi. että minulla oli kova pissahätä enkä kehdannut sitä Sirkulle sanoa. Olimme pihalla jäähyillä ja sitten keksin sanoa Sirkulle, että odota tässä niin hae meille kahviosta jäätelöt. Sitten kiirehdin nurkan taakse ja aloin laskea vettäni. Karmea herääminen. Sirkusta ei jälkeäkään. kusta liritin housuihini. Sain onneksi pissan tulon katkeamaan eikä housut paljoa kastuneet. Ei kuitenkaan enää uni tullut. Vaihdoin kuivat kalsarit ja keitin kahvit.

 

Taas naureskelimme Ekin unelle kotvan, kunnes taas alkoi tarina. Nyt oli vuorossa Jaska. Hän jutteli näi:

-          No minä näin myös unen pari kuukautta sitten, enkä ole sitä pystynyt millään unohtamaan, vaikka kyllä haluaisin. Minä olin unessani kuollut ja uskokaa pois, olin päässyt taivaaseen. Sanotaan, että taivaassa on ihana olla. Tiedä sitten, mutta minulla siellä kävi aika pitkäksi. Jonkin aikaa siellä kirvisteltyäni pyysin Pyhä-Pietarilta lupaa käväistä maanpäällä katsomassa miten vaimo-raasu siellä pärjäilee. Pietsu sanoi sen oleva mahdollista, mutta ei aivan siten että menisit sinne vaan muina miehinä patsastelemaan. Ei se sovi, koska se aiheuttaisi melkoista hämminkiä ihmisten keskuudessa. Sanoi sen käyvän esimerkiksi siten, että hän muuttaa minut hämähäkiksi ja voisin siten laskeutua lankani varassa maa pinnalle. Sitten taas voisi aikanani palata samaa lankaa pitkin takaisin. Ilostuin kovin ja näin tehtiin. Muutuin hämähäkiksi ja lähdin laskeutumaan alas. Matka sujui ripeästi, mutta noin metri maan pinnasta minulta loppui lanka-aines. Ei auttanut mikään. Yritin ja yritin. Ponnisteli minkä kykenin. Luulin jo että nyt matkan teko jää tähän. Mutta sitten lujan ponnistelun jälkeen tunsi että taidanpa sittenkin onnistua. Viimeinen rykäisy ja sitten heräsin. Jukolauta olin täräyttänyt paskat housuihini. Kiiruusti housujen vaihtoon ja suihkuun. Ei tullut uni enää.

 

Se makkara oli Huiluntuhtia.

Toisilta ihmisiltä käy small talk eli tyhjästä puhuminen ilman sen suurempaa yrittämistäkään. Jotkut taas ovat tuppisuita, joilta selvään kysymykseenkään ei tahdo vastausta saada. Näitä kumpiakin henkilöitä on ja on ollut elämäni varrella useita. Itse lukeudun ehkä siihen keskikastiin, jonkalaisia on meistä suurin osa. Suomalaisten tosin sanotaan enimmäkseen olevan paremmin tuppisuita ja antavansa ulkomaalaisille itsestään hieman tympeän kuvan.

Kuten mainitsin, näitä kumpaakin lajia kuuluu tuttavapiiriini. Eräs vanha esimieheni aikoinaan työelämässä ollessani tapasi sanoa, että vaikeneminen on viisautta. Joskus muistan lukeneeni aforismin, ”kun ihmisellä ei ole mitään sanottavaa, hänellä on mainio tilaisuus olla hiljaa.” Näistä ajatelmista voi päätellä, ettei tuppisuisuus välttämättä ole huono asia.

Rainion Veikko, eräs naapurin poika, ei ollut mikään kovin puhelias jos nyt ei aivan tuppisuukaan normaalioloissa. Outojen seurassa hän kuitenkin usein oli mieluummin hiljaa. Nuoruusvuosinamme panin kuitenkin merkille, että tyttöjen seurassa ei Veikolta tahtonut irrota oikein yhtään sanaa. Veikko itsekin kärsi tästä ja joskus uskaltautui kysymään apua vaivaansa. Eihän tällaiseen ujouteen meikäläinen eikä muutkaan kaveripiirissä osanneet Veikkoa valmentaa.

 Olimme Veikon kanssa saman ikäisiä. Kansakoulu neljänneltä luokalta hän meni oppikouluun ja suoritti silloisen viisivuotisen keskikoulun. Minä menin myöhemmin ammattikouluun ja valmistuimme suunnilleen samoihin aikoihin. Tasseissa kävimme joka lauantaina ja joskus viikollakin. Joskus meitä onnisti päästä jopa saatoille, paitsi ei Veikko. Syy oli pelkästään se, ettei hän rohjennut esittää asiaansa. Veikko oli komea, salskea poika, joka varmasti olisi seuraa tyttöporukasta saanut, mutta se hänen ankara ujoutensa tuntui olevan ylipääsemätön este.

Sitten menimme armeijaan. Pääsimme samaan rannikkovartioston patteriin. Alokasajan ja sen jälkeisen aliupseerikoulun kävimme myös yhtä jalkaa. Sitten kuitenkin tiemme erosivat. Veikko keskikoulun käyneenä lähetettiin Merisotakouluun. Hänestä tehtiin vänrikki. Minä taas alikessun natsat kauluksessani palasin omaan patteriini, jonne Veikkokin sitten koulutusajan jälkeen saapui. Armeija koulutuksineen sai Veikon huomattavasti puheliaammaksi, mitä hän oli ennen ollut, ja pakkohan hänen oli upseerimiehenä saadakin sanoja ulos suustaan. Yksi asia vaan ei tahtonut korjaantua, nimittäin naisseuran saanti. Ei uskaltanut Veikko vieläkään tanssin lomassa juuri suutaan aukaista. Minä olin jo menettämässä toivoani hänen suhteensa.

Sitten koitti siviiliin astuminen. Kovin hämmästyi, kun Veikko kertoi hakeneensa kesävänskän paikkaa. Toki hän sen sai, mutta kun hänellä olisi ollut työpaikka siviilissäkin valmiina. Punastellen hän sitten asiaa tivatessani vastasi, että hän on ihastunut erääseen majurin tyttäreen. Oli kerran sattumalta tavannut tämän tytön ollessa ratsastamassa. Tyttö oli pyytänyt apua satulavyön kiristämiseen, oli kertonut sen jääneen hieman löysälle kun ei ollut naisen voimilla saanut sitä kiskottua tarpeeksi. Veikko kertoi kiristäneensä vyötä, vaikka se hänen mielestään oli ollut aivan tarpeeksi kireällä. Tyttö oli kiitellyt kovin ja kysynyt osasiko vänrikki ratsastaa. Veikko oli sanonut naama punaisena, että  ”Juu.” Tyttö oli kertonut nimekseen Leena ja kysynyt Veikon nimeä. Oli poika sen sitten sanonut peräti kaksi kertaa, että Veikko, niin Veikko minä olen. Leena oli karauttanut hevosella matkaan ja huikannut vielä, että olisi kiva joskus vaikka ratsastaa yhdessä.

Tästä minä innostuin, että nyt Veikko iske kiinni. Ajattele nyt, majurin tytär ja vielä niin hyvän näköinen. Olin minäkin tämän Leena joskus ohimennen nähnyt. Kovasti Veikko asiaa mietti, mutta ei saanut itsestään irti treffien tekoon.

Kului viikko ja Veikko tuli kertomaan taas nähneensä Leenan, joka oli nauraen kysynyt, että joko pian mennään ratsastamaan. Veikko oli soperrellut jonkinlaisen lupauksen, mutta sanonut minun, parhaan kaverinsakin, tekevän mieli saada ratsastusopetusta. Leena oli sanonut sen sopivan mainiosti. Hänelläkin oli Maija niminen ystävätär, joka varmasti lähtisi neljänneksi pyöräksi mukaan. En ole mikään ratsastajatyyppi, kerran pari olin ollut hevosen selässä, mutta en voinut sanoa osaavani sitä. Ensin kieltäydyin kunniasta, mutta Veikko hätääntyi niin silminnähden, että lupauduin lopulta ihan kaveruuden tähden. Sanoin, että sovi treffiaika niin mennään. Tähän Veikko taas, että Leena oli jo sopinut seuraavan sunnuntain olevan sopiva päivä. Oho, tuumin minä. Taitaa tämä Leena olla varsinainen organisaattori. No, olihan hän majurin tytär.

Tuli sunnuntai ja sovittu kellonlyömä. Menimme läheiselle tallille ja siellähän tytöt olivat. Esittäydyin ja Leena kertoi Maijan olevan hänen serkkunsa. Rupattelin hetken kummankin tytön kanssa koettaen saada Veikonkin sanomaan muutaman sanan. Kerroin myös, että pian minä lähden siviiliin, mutta Veikkopa jääkin vielä puoleksi vuodeksi tänne, joten onhan teillä sitten aikaa tehdä näitä ratsastusretkiä vielä jatkossakin. Veikko punastui ensin vähän ja sitten oikein kunnolla kun Leena sanoi jo tämän tienneensä. Kerroin olevani melkoinen noviisi mitä ratsastukseen tulee, mutta jos laukat jätetään väliin, niin enköhän sitten pysy satulassa, ainakin toivoin niin. Maijakin sanoi olevansa vasta opetteluasteella, joten meitä oli kaksi aloittelijaa.

Saimme Maijan kanssa hevosemme ja satuloimme ne. Leena ja Veikko saivat omansa ratsastuskuntoon aiemmin ja hieman auttoivat meitä. Ja sitten ei muuta kuin liikkeelle. Leena ja Veikko ratsastivat edellä ja me perässä. Juttelimme Maijan kanssa niitä näitä ja välillä koetin kuunnella josko Veikoltakin jokin sana irtoaisi. Hiljaa tuntui poika olevan.

Sitten sattui sellainen hiljainen hetki, ettei kukaan sanonut mitään. Juuri silloin Veikon hevonen päästi pitkän pierun. Veikon niska lehahti punaiseksi ja hän sanoi: ”Anteeksi.” Leena oli hetken hiljaa ja vastasi: ”Kaikin mokomin, minä kyllä luulin ensin että se oli se hevonen.” Kolme sekuntia ja kaikki remahtivat nauruun.

Ei Veikko silti siitä ratsastusretkestä vielä täysin ”kuntoutunut”, mutta tultuaan puolen vuoden kuluttua ja useamman ratsastelun jälkeen siviiliin, oli hän jo huomattavasti puheliaampi, myös tyttöseurassa.

Rehusen Aatusta tuli mukava mies luopuessaan häntä vuosia vaivanneesta pahasta tavastaan. Jo nuoruusvuosina hän tutustui ja ystävystyi kuningas alkoholiin. Aluksi hänen tuli hankittua jokaviikkoinen perjantaipullonsa, mutta nopeasti se lisääntyi myös keskiviikkopulloon. Aluksi riitti yksi pullo, mutta sitten alkoi viinamäärä lisääntyä useampaan lekkeriin.

Aatu oli töissä rakennuksilla kirvesmiehenä. Muutamia kertoja hän joutui vaihtamaan myös työpaikkaansa alkoholin takia. Ammattitaidoltaan hän oli varsin hyvä ja tunnettu siitä, ettei aloitettu työ koskaan jäänyt kesken, mutta joskus saattoi aamupäivä mennä krapulan paranteluun. Tällöin Aatu jatkoi aina työn tekoa sitten illalla, mikäli se työnantajalle sopi. Näin hän useimmiten sai päivänsä normaalipituiseksi. Isommissa rakennusliikkeissä oli kuitenkin kuri tiukempaa ja Aatu joutui myös irtisanotuksi. Rakennusmiehistä oli kuitenkin pulaa, ainakin hyvän ammattitaidon omaavista, joten ei hän kovin pitkiä aikoja joutunut työttömänä olemaan.

Oli Aatulla reilun parikymmenvuotiaana kolmen vuoden täysin raitis jakso. Tällöin hän tutustui erääseen naiseen. Tämä oli naapuripitäjästä kotoisin oleva Anni niminen myymäläapulainen. Tuli meidän kyläämme töihin ja se oli Aatun menoa. Hän rakastui Anniin ja lopetti juomisen kokonaan. Anni oli hyvin uskonnollisesta kodista, jossa kuuluttiin Länsi-Suomen Rukoilevaisten yhdistykseen. Annilla oli paljon sisaruksia. Tämä kun oli yhdistykseen kuuluville perheille hyvin ominaista. Nopeasti Aatu kosi Annia ja parihan heistä tuli. Morsiamen kotiväki oli ensin ollut liittoa vastaan saadessaan tietoonsa Aatun heikkouden. Loppujen lopuksi liitto kuitenkin solmittiin ja aluksi kaikki sujui mukavasti.

Kolmen vuoden kuluttua lapsia oli siunaantunut heille kaksi ja Anni odotti kolmatta. Silloin Aatu oli ottanut pitkän viinalakkonsa kunniaksi ryypyn kaverin tarjoamasta pullosta. Sitten vielä toisen ja kolmannenkin. Tämän jälkeen piti hankkia jo oma pullo. Pitihän kaverillekin tarjota. Näin meni viikon loppu juomisen merkeissä. Anni pahastui kovin, mutta Aatun syvä katumus sai hänet leppymään.

Kolmas lapsi syntyi. Anni oli laitoksella kolme päivää ja lapset mummolassa, koska Aatun piti käydä töissä. Siihen aikaan ei ollut vielä mitään isyyslomia eivätkä isät olleet synnytyksissä läsnä. Illalla töiden jälkeen Aatu poikkesi kolmannen lapsen syntymän kunniaksi kaljalle. Kalja vaihtui illan mittaan teräviin ja seuraava päivä meni krapula paranteluun. Anni tuli taksilla kotiin ja ihmetteli, kun Aatu ei ollut häntä ja lasta noutamassa. Aatu oli parannellut krapulaansa ja oli kotona taju kankaalla.

Näin jatkui muutamia vuosia. Lapsia syntyi vielä kaksi. Aatun juominen lisääntyi ja muutamia kertoja Anni lähti lasten kanssa vanhempiensa luokse tarkoituksenaan jättää Aatu. Tässä yhteisössä eivät kuitenkaan avioerot olleet kovin yleisiä, ja aina Anni palasi lapsineen takaisin. Muutaman kerran Aatu joutui myös viettämään yönsä putkassa sammuttuaan kylän raitille tai aiheutettuaan häiriötä kapakassa ollessaan. Anni ja lapset, jotka kävivät jo koulua, kärsivät ja häpesivätkin Aatun käytöstä.

Sitten Rehusille hankittiin kissa. Kissan nimi oli Matti, kunnes se synnytti viisi poikasta. Tällöin erehdys kissa sukupuolesta vasta havaittiin ja nimi muutettiin Maijaksi. Pennut annettiin muihin taloihin niiden saavutettua sopivan iän. Maija oli kaikille lapsille kovin rakas. Heti koulusta tultuaan he alkoivat kutsua kissaa nimeltä ja leikkivät sen kanssa. Maija, Maija, Missä Maija on? Tämä oli tuttu kysymys heti lasten tultua kotiin. Kaikkiin uusiin asioihin yleensä totutaan ja ne jäävät usein sivuun jokapäiväisten touhujen vuoksi. Maija oli kuitenkin poikkeus. Sen rakkaampaa olentoa ei maailmassa ollut.

Sitten Aatu lopetti ryyppäämisen kokonaan. Meni viikkoja, kuukausia, vuosia. Aatu nähtiin leikkivän lastensa kanssa ja käyvän koko perheineen yhdessä Rukoilevaisten kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa, mistä ennen oli pysynyt sivussa. Hänestä tuli hyvä aviomies ja isä. Maijaa ei enää ollut, mutta Aatulle Maijan muisto oli hyvin rakas. Mistä ihmeen syystä? Aatun itse kertoma tapaus selvittää sen.

• Saan kiittää Maijaa siitä, että nyt olen raitis mies. Sattui nimittäin silloin vuosia sitten, että eräänä päivänä lasten ollessa koulussa, Maija jäi auton alle ja kuoli. Olin silloin kotona pikku krapulassa Annin kanssa. Niin, ei Anni ollut krapulassa vaan ainoastaan minä. Anni itki Maijan kohtaloa ja sitä, että miten ihmeessä lapset selviävät Maijan kuolemasta. Minä keksin mielestäni oivan keinon. Sanoin Annille, että mene heitä vastaan kouluun ja vie heidät jäätelöille, he kun rakastavat kaikki myös jäätelön makua, ja kerro sitten varovasti Maijan kohtalosta. Koska parempaakaan konstia ei keksitty, tehtiin näin. Minä jäin kotiin ja Anni lähti koululle lapsia vastaan.

  Anni kertoi sitten saatuaan koko katraansa kasaan, että nyt lapset mennään jäätelöille. Kaikki ihastuivat kovin ja näin tehtiin. Kukin lapsi sai haluamansa jäätelö ja heidän niitä syödessään Anni sanoi, että päivä on muuten ihan kiva, mutta Maija jäi auton alle ja kuoli. Lapset jatkoivat jätskiensä syöntiä ja kehuivat niiden hyvää makua. Anni vähän ihmetteli kun kukaan ei reagoinut hänen ilmoitukseensa sen kummemmin. Tuumi, että olivatkohan he kuulleet sitä ollenkaan. Hän tarjosi vielä toiset jäätelöt ja taas lasten syödessä niitä kertoi uudelleen, että Maija jäi auton alle ja kuoli. Sama tulos. Lapset jatkoivat syömistä eivätkä edelleenkään reagoineet sen kummemmin asiaan.  Anni ajatteli jo selvittäneensä asian hienosti.

  Tultiin kotiin. Kuulin maatessani makuuhuoneessa kun ovi avautui. Heti alkoi kuulua tutut kutsut: ”Maija, Maija. Missä Maija on?” Tällöin Anni sanoi, että ettekö muista kun jäätelöä syödessänne kerroin Maijan jääneen auton alle kuolleen. Sekunnin hiljaisuus. Sitten alkoi hirvittävä itku ja poru. Oli aivan sydäntä särkevää kuulla ja aistia sitä suurta ikävää. Minun raitistumiseni alkoi kuitenkin siitä syystä mitä sitten kuulin lasten suusta: ”Me kuultiin, että faija.”

   

Silloin elettiin 50-lukua. Kuunneltiin maanantai-iltaisin radiosta kuunnelmat ja kaikki maaotteluselostukset. Tietenkin myös Markus-Sedän juontamat lastentuntiohjelmat. Kyllä kuitenkin meihin kylän lapsiin kaikkiin, tai lähes kaikkiin, oli urheilukärpänen päässyt pahasti puremaan. Ruotsi-Suomi maaottelu oli selvä ykkönen, mutta myös Saksaa, Ranskaa ja Unkaria vastaan kisattiin tasapäisesti yleisurheiluotteluissa. Olimme onnemme kukkuloilla kun Hellsten niputti ruotsalaisia kaikilla juoksemillaan matkoilla. Lanström ja Valkama hoitelivat ansiokkaasti omissa hyppylajeissaan vastustajansa. Taipale ja Höykinpuro juoksivat pitemmät matkat ja monet, monet muut maaottelumiehet olivat esikuviamme. Riemu oli suuri, kun voitettiin maaotteluita. Tapahtumia kerrattiin monta päivää jälkeenpäin. Toisaalta, kun aina välillä kärsittiin tappioita, oli pettymys suuri, mutta ne tappiot unohtuivat voittoja pikemmin. Sellainen on ihmisluonto, varsinkin lasilla.

Urheilukärpänen oli, kuten mainitsin, puraissut meitä kylän lapsia, niin tyttöjä kuin poikiakin. Niinpä sen seurauksena perustimme oman urheiluseuran, Luvalahden Sisu. Tämä oli seura vailla mitään politiikkaa, erillisiä sääntöjä tai velvoitteita ja siihen saivat liittyä kaikki halukkaat. Seura toimi varsin vilkkaasti muutaman vuoden ajan, eli niin pitkään kunnes teini-iän harrastukset sen saivat loppumaan. Seuran toiminta loppui yhtä koruttomasti kuin mitä se alkoikin. Toimintansa aikana se jätti kuitenkin kaikille mukavia muistoja. Epäsäännöllisin ajoin pidimme yleisurheilukisoja Rytkösen pihalla, pelasimme pesäpalloa ja lentopalloa Ahlströmin pellolla, talvisin oli hiihtokilpailuja ja vietimme yhdessä niin joulujuhlia kuin kesäisiä retkiä Pyhäjärven rannoilla.

Kisoissamme ei tunnettu mitään ikärajoja. Kaikki kilpailivat yhdessä, vaikka ikäeroja oli viisi, kuusikin vuotta. Vanhemmat lapsista olivat tietysti nuorempia vahvempia joka lajissa, mutta tunnustusta annettiin silti kaikille hyville, kullekin oman tasonsa mukaisille suorituksille. Useimmin lajin kun lajin paras oli Nurmelan Taneli, tai pelkkä Tane, kuten hän itse halusi itseään kutsuttavan. Tane oli synnynnäinen urheilija, niin yksityis- kun joukkuelajeissakin. Myöhemmin aikuisikäisenä hän pelasi ansiokkaasti jalkapalloa paikallisessa seurassa ja johtipa hänen tiensä myös lähikaupungin Suomisarjassa pelaavaan joukkueeseenkin.

Tane teki minuun ”lähtemättömän” leiman kerran pelatessamme Luvalahden Sisun omaa jalkapallopeliä. Jostain syystä hän oli laittanut jalkaansa piikkarit lähtiessään juoksulenkille. Kesken lenkkiä hän kuitenkin tuli pelaamaan jalkapalloa kanssamme. Minulle sattui hänen kanssaan samaan aikaan pallon tavoittelu. Minä potkaisin palloa ja Tane minua sääreen. Sain oikeaan pohkeeseeni ammottavan, lähes säären mittaisen haavan. Lääkärireissuhan siitä tuli ja sain viisitoista tikkiä jalkaani. Nuorena kuitenkin vammat paranivat nopeasti ja parin viikon kuluttua olin taas tolpillani.

Muistelimme vuosia jälkeenpäin tapausta ja Tane sanoi, ettei järki silloin sanonut minkälaisen riskin hän otti piikkarien kanssa pelatessaan jalkapalloa. Hän oli silloin jalkapallojoukkueen valmentajana. Kysyin miksi hän lopetti oman aktiiviuransa niin varhain. Todenperäisyyttä en tiedä, mutta hän vastasi lopettaneensa silloin, kun ampui rangaistuspotkun sivurajasta yli.

Minä menin sittemmin naimisiin, kuten useimmat muutkin entiset ”sisulaiset”. Tane se vaan pysyi poikamiehenä. Syytä en tiedä kun Tane oli sekä kropaltaan, että kasvoiltaan todella hyvännäköinen, noin niin kuin mieheksi. Häntä pidettiin hyvin komeana ja hauskana seuramiehenä. Naisia Tanella oli useita, mutta kukaan ei hänestä saanut pitävää otetta. Aina kuukauden parin välein hänen kainaloonsa ilmaantui uusi ystävätär. Kiusoittelimme joskus häntä vaikeaksi luonteeksi, kun kukaan ei viihtynyt hänen kanssaan kovinkaan kauaa. Tane vaan nauroi ja myönsi olevansa ilmeisesti sellainen. Todellisuudessa tiesimme hänen olevan komean ulkomuotonsa lisäksi varsin empaattinen ja hyväluontoinen mies.

Olin itse harrastanut jo useita vuosia golffaamista.  Sain sitten usean turhan yrityksen jälkeen myös Tanen kanssani golfkentälle. Aluksi hän ei oikein osannut pitää golffia urheiluna, mutta muutaman kerran jälkeen mies oli myyty. Hyvin Tane omaksui golffin salat ja nopeasti hänestä tuli ainakin vertaiseni, jos ei jopa parempi peluri. Ja golfkentällä se sitten tapahtui.

Pelasimme aina harjoitukierroksilla keskenämme pientä kisaa. Sääntöjä noudatettiin pikkutarkasti ja kierroksen jälkeen hävinnyt tarjosi kaljat. Tapanamme oli, kuten yleensä muillakin, pelin jouduttamiseksi greenillä palloa putatessamme antaa kaverin nostaa pallo ylös, mikäli uskoimme hänen onnistuvan viimeisessä putissa saamaan pallon reikään, sanomalla ”Annettu”. Tällöin hänen ei tarvitse putata palloa, vaan nostaa sen. Tämä ”Annettu” lasketaan tietysti yhdeksi lyönniksi.

Kerran mennessämme pelaamaan seuraamme tuli meille tuntematon hyvin viehättävä nuori nainen. Esittelimme itsemme ja tämän kaunottaren nimi oli yhtä kaunis kuin itsekin oli, eli Elina. Elina oli kesälomalla. Asui pääkaupunkiseudulla ja oli vierailulla siskonsa luona. Kertoi rakastavansa golffia.

Aloimme pelata ja hyvin Elina pelasikin. Melko nopeasti huomasin Tanen ja Elinan välillä pientä kipinöintiä. Olimme pelanneet jo puoli kierrosta, juoneet välikierroskahvit ja jatkoimme takalenkille. Monesti olin sanonut Tanelle Annettu-sanan kuten myös Tane minulle. Sitten eräällä greenillä Tanen pallo jäi putin jälkeen noin neljänkymmenen sentin päähän reijästä sen yläpuolelle, josta putin teko on vaikeampaa. Niinpä en antanutkaan sitä palloa puttaamatta, vaan laitoin hänen yrittämään. Tane sanoi Elinalle, että jos tämä putti onnistuu, niin halaan sinua. Elina hymyili kauniisti, mutta sitten hänen hymynsä hyytyi, kun Tane puttasi, kuin puttasikin ohi. Pettymys taisi olla molemmin puolista, mutta urheasti molemmat vaan naurahtivat.

Seuraavalla väylällä, joka oli seitsemästoista, eli viimeistä edellinen, Tanen pallo oli noin puolitoista metriä reijästä, mutta sen helpommalla puolella, hän taas sanoi ottaessaan puttiasentoa, että jos tämä uppoaa, niin minä suutelen sinua Elina. Taas hymy karehti Elinan huulilla ja Tane puttasi. Tulos oli hiuksen hieno ohitus. Nyt Tanelta pääsi jo suusta sana ”Saakeli” ja en uskaltanut katsoa minkälainen oli Elinan ilme.

Menimme viimeiselle väylälle. Peli eteni taas viheriölle asti. Reikä oli aivan tasaisella kohdalla, ei kallistuksia mihinkään suuntaan. Tane pallo jäi hyvän tsipin jälkeen noin kahden ja puolen metrin päähän reijästä. Hänen asetuttuaan taas puttaamaan, sanoi, että jos tämä pallo uppoaa, niin rakastelen sinun kanssasi koko ensi yön, Elina. Ennen kuin Tane ehti putata, kuului vieno naisen ääni: ”Annettu”.

Pelin jälkeen join voittokaljani yksin. Niin ja Elina on nykyään rouva Nurmela.

Rissasen Alma ja Vihtori ehtivät olla aviossa reilut viisikymmentä vuotta. Sitten tuoni heidät erotti. Yhdessä olivat korpeen raivanneet rintamamiestalon ja yhdessä hoitivat. Lapsia kertyi puoli tusinaa ja sieltä korvesta koulunsa kävivät. Kukin lapsista luki itsensä hyvään ammattiin. Vanhimmasta tuli opettaja, nuorimmasta maisteri ja muut siltä väliltä.

Aikanaan kaikki levittäytyivät ympäri Suomea, mutta sieltä kävivät ahkerasti, kukin taholtaan, vanhempiaan katsomassa. Eivät joutuneet Alma ja Vihtori yksinäisyydestä kärsimään. Kullakin lapsella oli omassa perheessään useita lapsia, joten välillä kotitalo pursui ihmisistä, useampia lapsia kun sattui samaan aikaan vierailulle.

Aikanaan joutuivat vanhemmat kuitenkin luopumaan kotimökissä asumisesta. Vihtori kun sairastui jonkin asteiseen sydämen vajaatoimintaan. Eivät jaksaneet enää omakotitalon askareita hoidella, Almakin oli jo nuoruuden voimansa, jos ei kokonaan menettänyt, niin ainakin suuressa määrin hukannut. Niinpä rakas kotitalo laitettiin myyntiin ja ostettiin kirkonkylästä osakehuoneisto. Sellainen pienen puoleinen kaksio, jossa sitten asusteltiin. Helpottui eläminen, mutta varsinkin Vihtori ikävöi kovin vanhaa kotiaan. Olihan hän sen omin käsin rakentanut, peltotilkut raivannut ja sinne nuoruuden voimansa ja hikensä valuttanut.

Kaikkeen ihminen tottuu ja niin myös Rissaset. Tuttavia löytyi kirkonkylältä ja usein heillä kävi vieraita, samoin kun he muiden luona. Yksi perhetuttu paikka oli minun vanhempani. Usein satuin kotona vieraillessani tapaamaan myös Alman ja Vihtorin. Mukavia ihmisiä olivat kumpikin ja hauska oli heidän jutusteluaan kuunnella. Vanhoilla ihmisillä kun on paljon kertomisen arvoisia muistoja pitkän elämänsä varrelta kertynyt.

Niin, kuten mainitsin, sattui se ikävä tapaus, että Vihtori kuoli ja Alma jäi yksin. Ennen tätä kohtalokasta tapausta Vihtori oli saanut pari infarktia, mutta selvisi niistä suhteellisen hyvään kuntoon. Lääkäri oli varoitellut miestä, että olisi syytä hiljentää hieman tahtia ja vähentää itsensä rasittamista. Ei kuulemma muutaman kilon painon pudotuskaan olisi pahaksi. Totuuden nimessä Vihtori yritti parastaan. Kertoi, ettei paino ehkä kovin paljoa ole pudonnut, mutta nousu on ainakin hidastunut.

Rissaset asuivat aivan lähellä kirkkoa. Olivat ostaneet hyvissä ajoin hautapaikat itselleen, joten Vihtorilla oli lepopaikka valmiina. Suru kohtasi Alman eräänä kesäisenä päivänä. Samana päivänä kun Vihtori kuoli, oli kirkossa ollut jonkun toisen henkilön muistotilaisuus. Kuolinkellot olivat kilkahdelleet ja niiden ääni kuului myös Rissasten asuntoon. Kellonsoiton lakattua oli tuoni napannut Vihtorin mukaansa.

Aikanaan Vihtori laskettiin haudan lepoon ja Alman elämä alkoi asettua tähän uuteen olotilaan. Elämä jatkui. Alma alkoi taas käydä kyläilemässä ja nyt hänen juttunsa koskivat usein Vihtorin tekemisiä. Kertoi miehensä olleen maailman paras aviosiippa. Milloinkaan ei ollut kättään nostanut häntä vastaan. Joskus kun Alma itse ollut jostain vihainen tai allapäin, oli Vihtori napannut hänet käsivarsilleen ja aloittanut tanssin pyörityksen. Ei siinä silloin toinen voinut kauaa murjotella. Kertoi myös toisinaan tahallaan ilman syytä keksineensä jonkin murjotussyyn, jolla sai Vihtorin ottamaan hänet syliinsä.

Satuin olemaan taas kerran samaan aikaan kotona, kun Almakin poikkesi kylässä. Vihtorin kuolemasta oli kulunut puolisen vuotta, ehkä hieman ylikin. Kahvin juonnin lomassa Alma alkoi kertoa:

• Kovin on ikävä vielä Vihtoria, vaikka aika kyllä parantaa haavat, kuten sanotaan. Mutta kyllä vielä on ikävä niin. En ole aiemmin kertonut siitä päivästä, kun Vihtori nukkui pois, mutta nyt ajattelin sen teille kertoa ihan juurta jaksain. Katsokaas, kun Vihtori oli sellainen, miten se nyt sanotaan, hyvin viriili ja aktiivinen niissä hommissa, joita näin aviopuolisoiden kesken on tapana tehdä, tiedätte kai mitä tarkoitan. Niiden sydäninfarktien jälkeen lääkäri kyllä varoitteli Vihtoria, että sellainen kova äheltäminen saattaa olla pahaksi. Vihtori oli inttänyt, että eikä ole pahaksi, päinvastoin hyväksi se on. No, lääkäri oli kyllä myöntänyt sen toisaalta olevan hyväksikin, mutta ei kannata sen hyvänkään eteen kovin paljoa rasittaa itseään. Näinhän me sitten tehtiinkin, eli toimittiin hissun kissun. Joskus jouduin kesken kaiken hieman varoittelemaan Vihtoria. Yleensä hoidimmekin sitten ne hommat sillä lailla rauhallisesti kirkonkellojen lyöntitahtiin. Kaikki meni hyvin siihen viime kertaan asti. Kirkonkellot löivät tuttuun tahtiin ja niin myös Vihtori. Sitten juuri kun kellot lakkasivat lyömästä, ajoi siihen asuntomme viereen se peevelin jäätelöauto.

  Vihtori olisi täyttänyt syksyllä jo kahdeksankymmentä.