Vanhempani olivat sota-ajan lapsia ja tottuneet omissa kodeissaan vallinneisiin lähes kaiken kattaviin puutteisiin. Puutetta oli silloin ollut ruoasta ja vaatteista. Ruokaa ei heitetty milloinkaan pois ja vaatteet käytettiin todella loppuun asti. Niitä paikattiin ja parsittiin ja käytettiin vanhempien lasten jälkeen vielä nuorempien yllä. Tätä puutetta kaikesta joutui silloin kokemaan lähes kaikki sen aikaiset perheet, joten kukaan ei juuri erottunut muista. Puute oli kaikkien yhteinen ongelma. Kerättiin marjoja metsästä, joista keitettiin hilloa. Polttopuita kannettiin lähimetsistä. Siihen aikaan ei ollut pakastimia, van hillot säilytettiin kellareissa. Hillopurkit tahtoivat kevättalvella olla jo homepintaisia, mutta home oli kuorittu pois ja alla olevaa hilloa syötiin loppuun.

Pikku hiljaa vuosien vieriessä eteenpäin oli puute hellittänyt ja kuvioihin tuli vähitellen nykyään jo niin yleinen törsäily ja tuhlailu. Ei kuitenkaan kaikille. Vanhempani olivat tavanneet nuoruudessaan ollessaan samassa maalaistalossa töissä, isä renkinä ja äiti piikana. Muutaman vuoden seurustelun jälkeen he olivat perustaneet oman kotinsa. Lapsia heille syntyi kolme, joista minä vanhimpana, ja minulle kaksi nuorempaa siskoa. Lapsuudesta tutuksi tullut säästäväisyys oli kuitenkin juurtunut vanhempiini niin syvään, että vaikka emme milloinkaan enää joutuneet varsinaista puutetta kärsimään, niin milloinkaan ei meillä myöskään alettu törsäilemään. Ruokaa ei heitetty hukkaan ja vaatteet käytettiin lähes loppuun. Minä vanhimpana ja ainoana poikana sain aina uudet vaatteet, mutta sisareni joutui aluksi “kouluttamaan” vanhempiamme monen itkun voimalla, ettei poikien vaatteet yksinkertaisesti kuulu tyttöjen päälle. Vähitellen äiti ja isä sopeutuivat tähän, mutta varmasti se lujille otti, kun minulta jäi pituuskasvuni takia vielä käyttökelpoista tavaraa hylättäväksi. Aluksi äiti koetti ompelemalla muokata minulta jääneitä vaatteita tyttöjen käytettäväksi, mutta muistaakseni ei sekään oikein tahtonut onnistua.

Autoa ei meidän perheessämme milloinkaan ollut. Teimme kuitenkin joka kesä perheen yhteisen “lomamatkan”. Matka suuntautui aina lähikaupunkiin. Siellä vietimme koko päivän kierrellen erilaisissa kaupoissa. Saimme silloin syödä linja-autoaseman kahviossa oikeaa “ravintolaruokaa”. Ei äidin tekemässä ruoassa ollut milloinkaan mitään vikaa, mutta kyllä ulkona syöty ruoka maistui aina jotenkin erinomaisen hyvältä, varmaan sen harvinaisen syönnin takia. Ulkona olevasta kioskista ostettiin myös kaikkien lasten herkkua, tötteröjäätelöt. Vanhempamme eivät enää itse moiseen tuhlailuun ryhtyneet, mutta lapsilleen he toki tämän nautinnon aina soivat. Päivän kohokohtiin kuului myös kotoa mukaan ottamiemme vanhojen leivänkannikoiden syöttäminen kaupungin läpi virtaamassa Ganaalissa uiskenteleville sorsille. Sorsia oli hyvin runsaasti, samoin kuin niiden syöttäjiä. Linnut olivat tottuneet helpon ravinnon saantiin niin hyvin, että niistä suuri osa jäi talvehtimaan sulana pysyvään kanaaliin.

Kaupunkiin suuntautuneella lomamatkallamme vanhempamme ostivat tietysti kaikkea tarpeellista tavaraa, kuten välttämättömiä vaatteita meille lapsille. Kumisaappaat oli yksi vakio-ostos tulevan syksyn ja talven varalle. Jalkamme kun tahtoivat kasvaa aina vuosittain paria numeroa isommiksi. Kasvuvarakaan ei tahtonut riittää kuin juuri yhden talven yli. Saappaaseen mahdollisesti tullut reikä paikattiin pyörän sisäkumista leikatulla paikalla. Myös muuta tarpeellista tavaraa ostettiin, isälle kovasin ja sahan terä, äidille uudet ketjut polkupyörään ja hamekangas. Kantamuksia oli yleensä jokaiselle ja kotimatkalla linja-auton tavarahyllyt pursuivat nyyteistämme.

Yksi lomamatkamme on jäänyt mieleeni erittäin hyvin. Olisinkohan silloin ollut jo kolmen- neljäntoista ikäinen. Olimme käyneet kaikki tavanomaiset matkarutiinimme läpi, syöneet lounaamme tutussa kuppilassa, saaneet jäätelömme ja syöttäneet sorsat. Kiersimme useassa kaupassa tehden etukäteen tarkoin suunnittelemiamme ostoksia. Yksi hankintalistaamme kuuluva tavara oli muovinen ämpäri. Ämpäri oli tarkoitus ostaa mustikan keruuastiaksi. Isä kun oli joutunut ottamaan vanhan ämpärin jäteöljyastiaksi. Hän oli hankkinut itselleen ylellisyysvälineen, Tunturi-mopon. Työmatka oli niin pitkä, ettei sitä oikein jaksanut aina polkupyörällä kulkea ja linja-autotaksat olivat jatkuvasti nousseet. Huollot isä teki itse kulkupeliinsä ja siksi jäteöljyastian otto oli ollut tarpeen. Tätä ämpäriä oli jo eräässä kaupassa katseltu. Hinta oli kolme markkaa. Olisi ollut vähän hankalaa kannella ämpäriä pitkin kaupunkia ja jos vaikka jostain muusta kaupasta sen saisi halvemmalla. Niinpä osto jätettiin tekemättä. Ostoskierroksemme jatkui. Olin tehnyt talven aikana pikku töitä, kuten puunpilkontaa naapureille, tuurannut vakituisen postinkantajan lomia ja muuta pientä tienestiä. Minulla oli näin ollen omaa rahaa ja tein joitain ostoksia omaan laskuuni. Ostin pari uistinta, nahkavyön ja ilmakon panoksia. Itselläni ei ilmakivääriä ollut, mutta naapurin pojalla oli ja yhteisiin tarkkuusammuntakustannuksiin oli myös minun osallistuttava.

Näin päivä kului ja oli tullut aika lähteä kotimatkalle. Lähestyimme linja-autoasemaa kun äkkiä äiti huudahti, että se ämpäri puuttuu ostoksista. Vielä oli juuri sen verran aikaa, että poikkesimme lähellä olevaan sekatavarakauppaan. Isä kysyi myyjältä, että onko muoviämpäreitä myynnissä. Myyjä vastasi näitä olevan.

- Paljonko ne maksavat? kysyi isä.

- Kolme markkaa ja viisikymmentä penniä, vastasi myyjä

Isä ja äiti loivat kysyvän katseen toisiinsa ja isä sanoi myyjälle:

- Jospa me mietimme vielä vähän.

Ja niin me marssimme peräkanaa ulos kadulle. Tässä vaiheessa kaivoin taskustani viisikymmentä penniä, annoin sen isälle ja sanoin, että hae se ämpäri. Minä maksan erotuksen. Ei kehdannut isä mennä uudelleen kauppaa tekemään, vaan lähetti vanhemman tyttärensä.

Ei sinä vuonna paljoa mustikkaa tullut.