Tämän tarinan kuulin muutama vuosi sitten Henry-serkultani tavattuani hänet aivan sattumalta käydessäni työmatkalla Helsingissä. Tiesin Henryn asuvan jossain pääkaupunkiseudulla, mutta tarkalleen ottaen en tiennyt missä. Olin ollut koko päivän kokouksessa eräässä talossa Eteläsatamassa ja kävelin kohti parkkitaloa, jossa autoni oli. Yht’ äkkiä viereeni ilmestyi henkilö kysyen, että hei, oletko se tosiaan sinä. Käännyin katsomaan ja tunnistin serkkuni, vaikka emme olleet tavanneetkaan muutamaan vuoteen. lapsena olimme olleet melko läheiset toisillemme, mutta sitten tiemme erkanivat ja kumpikin menimme omille teillemme. Nyt tavattuamme emme tietenkään voineet heti erota, vaan päätimmekin jättää automme vielä parkkihalliin ja läksimme läheiseen ravintolaan kahville.

Juttua riitti kun kerroimme kuulumisiamme. Henry oli naimisissa kolmatta kertaa ja nyt kuulemma myös viimeistä kertaa. Oma elämän tarinani oli melko tylsä ja tavallinen eikä siinä ollut tapahtunut juuri mitään mullistavaa. Kerroin olevani yhä ekassa avioliitossani ja kaksi tytärtäkin olin saattanut jatkamaan sukuani. Vaimoni oli töissä samassa talossa missä itsekin olin. Henry taas kertoi ensimmäisen vaimonsa olleen kotirouva. Ei ollut millään pystynyt lopettamaan alkoholin käyttöä, jonka oli jo hyvin nuorena opetellut. Kertoi vieneensä häntä alku vuosina jatkuvasti hoitoon, mutta siitä ei ollut mitään apua. Kerran sitten oli vaimo häipynyt ja ollut kaksi viikkoa kadoksissa. Vihdoin oli löytynyt Helsingin rappioalkoholistien porukasta ja silloin Henry oli hakenut avioeron. Lapsia kun ei ollut, niin päätös oli ollut helppo.

Parin vuoden kuluttua hän kertoi luulleensa löytäneen elämänsä naisen. Oli ollut kaunis, melko varakas ja hyvästä perheestä, maisteri koulutukseltaan. Naimisiin olivat menneet melko nopeasti ja lapsiakin oli tarkoitus hankkia. Kaikki tuntui menevänkin aluksi hyvin. Hankittiin isompi asunto lastenhuoneineen ja edustustiloineen. Appiukko oli rahoittanut hankkeen ja pääsipä Henrykin samalla vaimonsa vanhempien firmaan töihin myyntiedustajaksi. Edustustilaisuuksia oli ollut tiuhaan ja niissä nautittiin melkoisesti alkoholia. Jonkin ajan kuluttua Henry oli huomannut myös tämän uuden vaimonsa normaalia enemmän mieltyneen viinan juontiin. Monesti hän oli saanut hillitä turhan riehakasta vaimoaan ja joutui usein viemään hänet pois toisten seurasta. Tämän kaiken hän kyllä kesti, mutta sitten kun kovasta yrittämisestä huolimatta ei lapsia alkanut tulemaan ja vaimon painostuksesta hän oli käynyt tutkituttamassa itsensä. Kun hänestä ei ollut löytynyt estettä lapsen siittämiskykyyn, oli vaimokin mennyt tutkimuksiin. Vaimosta oli löytynyt syy lapsettomuuteen. Silloin oli tuntunut kuin taivas olisi pudonnut. Vaimo ei toipunut ajatuksesta ollenkaan ja siitä syystä hänen ryyppäämisensä riistäytyi mahdottomuuksiin. Aluksi se oli pelkkää kotona juomista. Työpäivän jälkeen kotiin tultuaan hän oli usein, melkein päivittäin, löytänyt vaimonsa sammuneena milloin mistäkin. Sitten alkoivat kapakkakierrokset. Sieltä löytyi aina juomakavereita, varsinkin kun oli varakas nainen maksajana.

Tätä oli jatkunut melkein vuoden ja sitten tuli lama. Appivanhempien firma meni konkurssiin ja työpaikka hävisi alta. Asunto meni niin ikään konkan myötä ja tilalle tuli halpa, pieni vuokra-asunto. Taloudellinen tila huononi kovaa vauhtia, eikä vaimo sopeutunut siihen. Hän koetti jatkaa edelleen kapakkakierroksia, mutta nyt ne joita, hän oli pitkään juottanut, hävisivät pois. Murheet lisääntyivät ja tämä vaimo alkoi viihtyä rappioalkoholistien joukossa. Usein oli Henry hakenut hänet kotiin, mutta väkisin ei häntä pystynyt siellä pitämään. Tässä vaiheessa alkoivat appivanhemmat syyttää Henryä vaimonsa tilasta. Lopulta tilanne ajautui siihen, että vaimo haki eron ja muutti vanhempiensa kanssa ulkomaille.

Henry kertoi sen jälkeen itse vajonneensa syvään depressioon ja niin kuin usein käy, alkoi hänellä ryyppykierre. Hän oli vajonnut yhtä alas, missä hänen kaksi vaimoaankin oli ollut. Muutaman kuukauden kuluttua hän oli samojen rappioalkoholistien porukassa joihin oli vaimojensa kautta osittain tutustunut. Syötiin mitä saatiin tai löydettiin, mutta suurin huoli oli saada päivittäinen turruttava alkoholiannos. Yleensä kärsittiin kovasta nälästä. Krapula oli niin tuttu, että sen luultiin kuuluvan normaaliin olotilaan.

 Eräänä aamuna herätessään ei hän pystynyt nousemaan jaloilleen. Naapuri soitti ambulanssin. Tällöin teki hän päätöksen. Jos hän siitä selviäisi, hän lopettaisi juomisen iäksi. Sen verran hänessä oli tahdonvoimaa, että päästyään seuraavana päivänä pois sairaalasta, päätti mennä AA-kerhoon. Tämä oli ollut hänen pelastuksensa. Nyt hän oli ollut jo juomatta neljä vuotta. Hänellä oli työ, vaimo ja kaksi vuotias poika. Vaimonsa, siis tämän viimeisen, hän oli löytänyt AA-kerhosta. Oli ollut siellä ohjaajana. Elämä hymyili taas.

Oli hienoa kuunnella Henryn värikästä kerrontaa ja vielä kun kaikki oli kääntynyt hyväksi, oli kyseessä todellinen huppy end. Lopuksi Henry kertoi vielä, että ollessaan aivan pohjalla, oli hän kerran erään puliukon kanssa kävellyt Espalla jotain syötävää roskiksista etsimässä. Oli kova nälkä eikä mitään löytynyt. Kaveri oli kuitenkin edellisenä päivänä syönyt jotain pilaantunutta ruokaa, koska hän oli aivan ruikulilla. Kun ei ollut parempaakaan paikkaa, meni tämä erään pensaan viereen tarpeilleen. Henry jäi vahtimaan, ettei kukaan, varsinkaan poliisi, pääse yllättämään. Ukko laski housunryjänsä ja kyykistyi alas. Pomppasi kuitenkin saman tien ylös ja kysyi pelästyneenä, että tuleeko joku? Kun kerroin, ettei kukaan tule, hän kyykistyi uudelleen, mutta samalla taas hyppäsi pystyyn pelästyneenä ja toisti saman kysymyksen. Sanoin taas ettei ketään tule. Silloin ukko ihmetteli, että mistä sitten kuuluu sellainen outo suhahteleva ääni. Henry sanoi kertoneensa, että se johtuu siitä kovasta nälästä, peräsuolesi hamuaa ruohoa päästessään tarpeeksi lähelle nurmikkoa.

Parkkimaksu oli muistaakseni yli neljäkymmentä euroa.