Toisilta ihmisiltä käy small talk eli tyhjästä puhuminen ilman sen suurempaa yrittämistäkään. Jotkut taas ovat tuppisuita, joilta selvään kysymykseenkään ei tahdo vastausta saada. Näitä kumpiakin henkilöitä on ja on ollut elämäni varrella useita. Itse lukeudun ehkä siihen keskikastiin, jonkalaisia on meistä suurin osa. Suomalaisten tosin sanotaan enimmäkseen olevan paremmin tuppisuita ja antavansa ulkomaalaisille itsestään hieman tympeän kuvan.

Kuten mainitsin, näitä kumpaakin lajia kuuluu tuttavapiiriini. Eräs vanha esimieheni aikoinaan työelämässä ollessani tapasi sanoa, että vaikeneminen on viisautta. Joskus muistan lukeneeni aforismin, ”kun ihmisellä ei ole mitään sanottavaa, hänellä on mainio tilaisuus olla hiljaa.” Näistä ajatelmista voi päätellä, ettei tuppisuisuus välttämättä ole huono asia.

Rainion Veikko, eräs naapurin poika, ei ollut mikään kovin puhelias jos nyt ei aivan tuppisuukaan normaalioloissa. Outojen seurassa hän kuitenkin usein oli mieluummin hiljaa. Nuoruusvuosinamme panin kuitenkin merkille, että tyttöjen seurassa ei Veikolta tahtonut irrota oikein yhtään sanaa. Veikko itsekin kärsi tästä ja joskus uskaltautui kysymään apua vaivaansa. Eihän tällaiseen ujouteen meikäläinen eikä muutkaan kaveripiirissä osanneet Veikkoa valmentaa.

 Olimme Veikon kanssa saman ikäisiä. Kansakoulu neljänneltä luokalta hän meni oppikouluun ja suoritti silloisen viisivuotisen keskikoulun. Minä menin myöhemmin ammattikouluun ja valmistuimme suunnilleen samoihin aikoihin. Tasseissa kävimme joka lauantaina ja joskus viikollakin. Joskus meitä onnisti päästä jopa saatoille, paitsi ei Veikko. Syy oli pelkästään se, ettei hän rohjennut esittää asiaansa. Veikko oli komea, salskea poika, joka varmasti olisi seuraa tyttöporukasta saanut, mutta se hänen ankara ujoutensa tuntui olevan ylipääsemätön este.

Sitten menimme armeijaan. Pääsimme samaan rannikkovartioston patteriin. Alokasajan ja sen jälkeisen aliupseerikoulun kävimme myös yhtä jalkaa. Sitten kuitenkin tiemme erosivat. Veikko keskikoulun käyneenä lähetettiin Merisotakouluun. Hänestä tehtiin vänrikki. Minä taas alikessun natsat kauluksessani palasin omaan patteriini, jonne Veikkokin sitten koulutusajan jälkeen saapui. Armeija koulutuksineen sai Veikon huomattavasti puheliaammaksi, mitä hän oli ennen ollut, ja pakkohan hänen oli upseerimiehenä saadakin sanoja ulos suustaan. Yksi asia vaan ei tahtonut korjaantua, nimittäin naisseuran saanti. Ei uskaltanut Veikko vieläkään tanssin lomassa juuri suutaan aukaista. Minä olin jo menettämässä toivoani hänen suhteensa.

Sitten koitti siviiliin astuminen. Kovin hämmästyi, kun Veikko kertoi hakeneensa kesävänskän paikkaa. Toki hän sen sai, mutta kun hänellä olisi ollut työpaikka siviilissäkin valmiina. Punastellen hän sitten asiaa tivatessani vastasi, että hän on ihastunut erääseen majurin tyttäreen. Oli kerran sattumalta tavannut tämän tytön ollessa ratsastamassa. Tyttö oli pyytänyt apua satulavyön kiristämiseen, oli kertonut sen jääneen hieman löysälle kun ei ollut naisen voimilla saanut sitä kiskottua tarpeeksi. Veikko kertoi kiristäneensä vyötä, vaikka se hänen mielestään oli ollut aivan tarpeeksi kireällä. Tyttö oli kiitellyt kovin ja kysynyt osasiko vänrikki ratsastaa. Veikko oli sanonut naama punaisena, että  ”Juu.” Tyttö oli kertonut nimekseen Leena ja kysynyt Veikon nimeä. Oli poika sen sitten sanonut peräti kaksi kertaa, että Veikko, niin Veikko minä olen. Leena oli karauttanut hevosella matkaan ja huikannut vielä, että olisi kiva joskus vaikka ratsastaa yhdessä.

Tästä minä innostuin, että nyt Veikko iske kiinni. Ajattele nyt, majurin tytär ja vielä niin hyvän näköinen. Olin minäkin tämän Leena joskus ohimennen nähnyt. Kovasti Veikko asiaa mietti, mutta ei saanut itsestään irti treffien tekoon.

Kului viikko ja Veikko tuli kertomaan taas nähneensä Leenan, joka oli nauraen kysynyt, että joko pian mennään ratsastamaan. Veikko oli soperrellut jonkinlaisen lupauksen, mutta sanonut minun, parhaan kaverinsakin, tekevän mieli saada ratsastusopetusta. Leena oli sanonut sen sopivan mainiosti. Hänelläkin oli Maija niminen ystävätär, joka varmasti lähtisi neljänneksi pyöräksi mukaan. En ole mikään ratsastajatyyppi, kerran pari olin ollut hevosen selässä, mutta en voinut sanoa osaavani sitä. Ensin kieltäydyin kunniasta, mutta Veikko hätääntyi niin silminnähden, että lupauduin lopulta ihan kaveruuden tähden. Sanoin, että sovi treffiaika niin mennään. Tähän Veikko taas, että Leena oli jo sopinut seuraavan sunnuntain olevan sopiva päivä. Oho, tuumin minä. Taitaa tämä Leena olla varsinainen organisaattori. No, olihan hän majurin tytär.

Tuli sunnuntai ja sovittu kellonlyömä. Menimme läheiselle tallille ja siellähän tytöt olivat. Esittäydyin ja Leena kertoi Maijan olevan hänen serkkunsa. Rupattelin hetken kummankin tytön kanssa koettaen saada Veikonkin sanomaan muutaman sanan. Kerroin myös, että pian minä lähden siviiliin, mutta Veikkopa jääkin vielä puoleksi vuodeksi tänne, joten onhan teillä sitten aikaa tehdä näitä ratsastusretkiä vielä jatkossakin. Veikko punastui ensin vähän ja sitten oikein kunnolla kun Leena sanoi jo tämän tienneensä. Kerroin olevani melkoinen noviisi mitä ratsastukseen tulee, mutta jos laukat jätetään väliin, niin enköhän sitten pysy satulassa, ainakin toivoin niin. Maijakin sanoi olevansa vasta opetteluasteella, joten meitä oli kaksi aloittelijaa.

Saimme Maijan kanssa hevosemme ja satuloimme ne. Leena ja Veikko saivat omansa ratsastuskuntoon aiemmin ja hieman auttoivat meitä. Ja sitten ei muuta kuin liikkeelle. Leena ja Veikko ratsastivat edellä ja me perässä. Juttelimme Maijan kanssa niitä näitä ja välillä koetin kuunnella josko Veikoltakin jokin sana irtoaisi. Hiljaa tuntui poika olevan.

Sitten sattui sellainen hiljainen hetki, ettei kukaan sanonut mitään. Juuri silloin Veikon hevonen päästi pitkän pierun. Veikon niska lehahti punaiseksi ja hän sanoi: ”Anteeksi.” Leena oli hetken hiljaa ja vastasi: ”Kaikin mokomin, minä kyllä luulin ensin että se oli se hevonen.” Kolme sekuntia ja kaikki remahtivat nauruun.

Ei Veikko silti siitä ratsastusretkestä vielä täysin ”kuntoutunut”, mutta tultuaan puolen vuoden kuluttua ja useamman ratsastelun jälkeen siviiliin, oli hän jo huomattavasti puheliaampi, myös tyttöseurassa.