Olivat taas Ryhäset kerran meillä kyläilemässä, Kalle ja Hilja siis. Tulivat tapansa mukaan ilman kutsua, kuten tapana siihen aikaan oli. Me, meidän talon miesväki, oltiin tehty päivällä ankara urakka metsässä risusavotassa. Olimme kaataneet, karsineet ja keränneet talviset puut. Poltettavaa oli saatu pystyyn kuivuneista näreistä ja tuulen kaatamista osittain lahonneista isommista puista. Naisväki oli laittanut saunan kuumaksi, mutta niin oli meillä kova nälkä, että halusimme ensin hieman syödä.

Siinä murkinoidessamme tulivat naapurit. Juttu alkoi heti luistaa. Äiti sanoi keittävänsä kahvit sitten kun me päivän uurastajat olisimme ensin saunoneet. Kalle kysäisi, että löytyisikö talosta ylimääräistä pyyhettä, jos vaikka hänkin menisi miesväen kanssa saunaan. Sen verran likaiseksi aina jokainen mies itsensä tuntee, että kun sauna on tarjolla, niin sinne mieli tekee. Pyyhe löytyi ja lähdimme pihan toisella puolella olevaan kylpyläämme, joksi sitä kotoisasti kutsuimme. Kylpylämme ei pärjäisi nykyisille turistirysille. Vesi kannettiin kaivosta saunapataan ja kylmä vesi saunan nurkassa olevaan tynnyriin. Sähkövalot sentään olivat rakennuksessa. Joka tapauksessa löylyt olivat aina aivan parhaiden kylpylöiden supersaunojen luokkaa, ellei jopa paremmat.

Kuten jo aiemmin olen kertonut, oli Kalle kooltaan lyhyen läntä karjalaisukko, mutta miehiseltä varustukseltaan jättiläiskokoa. Hän ei myöskään miehisyyttään salaillut, päinvastoin. Kalle tokaisikin lauteille noustessaan, että jospa hän menee ylimmälle penkille istumaan, ettei ”vekkulin” pää yltäisi ihan lattialle asti. Kalle käytti ”vekkulista” brutaalimpaa nimitystä, kuten hänellä tapana oli. Muutenkin hän aina säesti puhettaan kirosanoin, mutta jotenkin ”siistillä” tyylillä, etteivät sitä kuulijat pahakseen panneet, eivät ainakaan tutut, jotka Kallen tunsivat.

Saunomisen jälkeen oli sitten varsinainen ilta-ateriointi ja sen päälle kahvit. Kalle ja Hiljakin napostelivat hieman äidin tekemää sallattia, eli rosollia, ja uunissa kypsennettyä sian niskaa. Mainitsivat jo syöneensä, mutta

• Aina se on kotiin päin, kun kylässä ruokaa saa, tuumi Hilja.

Kahvin kanssa kotipullaa ja kuiva kakun siivu. Isä ja Kalle narauttivat kaapista löytyneen pontikkapullon auki ja korvasivat sillä kerman. Olisimme mekin velipojan kanssa saaneet siitä siivut, mutta vaikka takana oli ranka työpäivä, niin olimme lähdössä vielä illan rientoihin, joten pontikkapunssit jäivät väliin. Eipä silti, ei se aine ole koskaan minulle maistunut. Vielä pahempaa oli paikkakunnallamme melko yleisesti nautittu ns. EP:n tenu. Se oli paikallisen paperin jalostustehtaan painokoneiden telojen puhdistuksessa käytetty aine. Se oli hyvin alkoholipitoista ainetta, mutta oi taivas, miten pahan makuista.

Valmistellessamme ulos lähtöämme kuuntelimme ukkojen turinointia. Jutut muuttuivat ronskimmiksi suoraan verrannollisesti ponuputelin pinnan laskuun verrattuna. Isä ei malttanut olla mainitsemasta, että seuraavaksi kerraksi kun Kalle tulee saunomaan, pitää lauteita korottaa, ettei Kallen vekkulin tarvitse lattialla maata. Siitäpä Kalle innostui ja alkoi kertoa:

• Muistatkos Hilja, mikä se vuosi olikaan kun oltiin Parikkalassa kesälomareissulla? (Hilja vaan hymähti ja sanoi, että taas tulee soopaa.) Se reissu jäi mulle mieleen, kun silloin siellä oli ne koko kylän naamiaisjuhlat. Väkeä oli niin perkeleesti ja kaikilla muilla oli mitä hienoimmat naamiaisröijyt päällä, paitsi ei meillä. Aluksi tunsin jo oloni orvoksi poikkeavuutemme takia, mutta sitten ressi vasta jysähti, kun Hilja sai tutulta naiselävältä jonkin haaremin ruusun vaatteet ja minä olin ainoa naamiaisvaatteeton. Siellä oli joku perhanan pukuvuokraamokin, mutta kun menin sinne, niin ne sanoivat, että kaikki vaatteet ovat jo vuokrattuna, kaikki, paitsi muoviset viikunan lehdet. Minä kysyin, että mitä helvettiä minä tekisin viikunan lehdillä. Eiväthän ne mitään naamiaisvaatteita ole. Vuokraamon kaveri, nuori mies valisti minua, että kyllä ne olivat. Voisin naamioitua Aatamiksi, siksi kaikkien ihmisten kantaisäksi, joka sittemmin sai lemput paratiisista. Hitto, kun meni siitä omenasta haukkaamaan. Pilasi koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Mitäpä minä, ajattelin, että ryhdytään sitten Aatamiksi. Menin pukukoppiin sovittamaan kaverin antamaa lehteä uumalleni. Perkele, lyhythän se oli. Sanoin kaverille, että annapa isompi esiliina. Sain sitten jonkun XXXXL-kokoa. Sanoi sen olevan suurinta kokoa.  Sama juttu. Vekkuli pilkotti iloisesti lehden alareunan alta. Minä huusin kopin ulkopuolella olevalle myyjälle, että ei ole tarpeeksi iso lehti, mutta tuopa mustaa kenkäplankkia. Minä värjään vekkulin mustaksi, heitän sen toisen olkapääni yli ja naamioidun näin koko juhlan ajaksi Esson bensiinijakajaksi.

Niitä polttopuita oli reilusti yli yhden talven tarpeen.