Äidilläni oli tekohampaat niin kauan kuin minä muistan. Hänellä ei ollut yhtään omaa hammasta suussaan, oli menettänyt ne jo nuorena piikatyttönä ollessaan. Siihen aikaan ei ollut tapana käydä joka vuosi hammaslääkärissä tarkistuttamassa purukalustonsa kuntoa niin kuin nykyään. Piikojen palkatkaan eivät mahdollistaneet taloudellisessa mielessä suorittaa mitään suuria ja kalliita paikkaustoimia. Kun hammassärky pakotti menemään tohtorille, niin hammas yleensä vedettiin pois ja taas oli ongelmasta päästy sillä erää. Tämä toimi voidaan uusia noin kolmekymmentä kertaa, mutta sitten tulee pakostakin hampaiden loppumisen takia hampaan poistoihinkin loppu. Pelkkä vellin syöminen ei pidä ihmistä työkuntoisena, joten ainoa mahdollisuus oli hankkia tekarit. Vaikka ne eivät varmaan silloinkaan olleet kovin halvat, niin pakon edessä ne oli ostettava.

Äitini piikana olo sai sitten lopun, kun hän tapasi tulevan isäni ja he menivät naimisiin. Lapsia siunaantui perheeseemme tasaisin parin vuoden välein seitsemän kappaletta. Pikku poikana oli suurta huvia, kun äiti otti tekohampaansa pois suusta ja oli mielestämme noita-akan näköinen. Usein häntä pyysimmekin tämän tekemään. Äiti painoi hampaattomat ikenensä yhteen, jolloin posket pullistuivat oudosti ja kun hän vielä mossottavalla äänellä sanoi, että minä syön sinut suuhuni, oli riemumme rajaton. Tämä huvitti ainoastaan meitä kolmea vanhempaa lasta. Nuoremmille se olisi ollut liian julmaa.

Aika kului ja saimme muita huveja elämäämme. Kasvoimme kukin lapsista aikuisiksi ja perustimme omat perheemme. Isäkin päätti maallisen vaelluksensa ja muutti enkelikuoroon. Äiti jäi asumaan yksin kotitaloon, jossa me lapset usein vierailimme omien lastemme kanssa. Lastemme mielestä mummula oli jännä paikka. Vintillä oli meidän vanhoja leluja ja myös muita outoja, kymmeniä vuosia aiemmin käytettyjä tarvekaluja, joiden käyttötarkoitusta oli kiva arvuutella. Elämä jatkui hiljalleen ja me vanhenimme samaan tahtiin. Vanheneminen on hieno asia, kun sen osaa oikein ottaa. Kuitenkin, iän mukana ihmiset yleensä saavat kuka pienempiä ja kuka isompia rempan aiheita. Äiti sairastui rintasyöpään. Leikkaus suoritettiin ja se onnistui hyvin. Hänelle tuli myös muita terveysongelmia ja joutui niiden vuoksi käymään lääkärillä säännöllisesti. Olin hänellä kyytimiehenä aina kuin se vaan oli mahdollista, mutta kesäisin varsinkin hän suoritti matkat polkupyörällä.

Perheemme oli melko suuri, isän ja äidin lisäksi siis seitsemän lasta. Vaikka emme koskaan joutuneet nälkää kärsimään, voidaan kuitenkin sanoa meidän olleen vähävaraisia. Emme saaneet kovin usein mitään ylimääräisiä herkkuja, kuten karamelleja. Jäätelön saimme syödä muutaman kerran kesässä ja elokuvamatkat olivat todella harvinaisia. Äiti osasi kuitenkin loihtia ruokaa edullisesti kaikille päivittäin. Tämä taloudellinen elämäntapa iskostui varmasti kodin perintönä minuunkin. Muistan myös Agapetuksen ”Siunatussa hulluudessa” (TV-elokuva), kun Filippus Rummukainen meni lääkärille hakemaan hulluksi luulemalleen veljelleen Elmerille lähetettä hullujen huoneeseen. Lääkärin kertoessa, että olisi hänen kyllä syytä nähdä myös Elmeri, jota lähete koskee, Filippus valaisi lääkäriä, ettei näin köyhästä perheestä, mitä Rummukaiset olivat, kannattanut kahta ihmistä lääkärissä käyttää, eikä varsinkaan sitä toista, kun se oli hullu. Ehkä näistä syistä johtuen sain kerran älyn väläyksen äidin mennessä taas lääkärin vastaanotolle.

Minua oli vaivannut jonkun aikaa suupielien halkeilu. Johtuiko B-vitamiinin puutteesta, kun olin lopettanut oluen juomisenkin, vai jostain muusta syystä. Sanoin äidille, että pyydäpä lääkäriltä jotain lääkettä suupielien halkeiluun ja kysy mistä kyseinen vaiva mahdollisesti johtuu. Koska äidillä ei ollut halkeilua suupielissään, käskin hänen sanoa sitä ilmenevän ajoittain. Näin tuumin säästäväni terveyskeskusmaksun. Itse kävin siihen aikaan ainoastaan hyvin harvoin terveyskeskuksessa, en edes vuosittain, joten maksua en ollut siltä vuodelta maksanut. Äiti sanoi homman hoituvan.

Muutaman päivän kuluttua menin taas äidin luokse ja kysyin, minkälaista lääkettä hän oli saanut suunhalkeiluun. Äiti alkoi nauraa niin, ettei meinannut saada sanaa suustaan. Kertoi sitten, että tietää mistä minun vaivani johtuu. Lääkäri oli vastannut äidin kerrottua suupieliensä ajoittain halkeilevan sen johtuvan hänen tekohampaistaan. Oli vielä kertonut, ettei siihen ole mitään lääkettä. Niinpä perheen keskuudessa naurettiin pitkään sitä, että minun halkeilevat suupieleni johtuvat äidin tekareista.

Nykyään juon taas olutta.