Rahomäellä oli kolme poikaa, kaikki kolmekymmentä luvulla syntyneitä. Heidän nimensä olivat vanhimmasta nuorimpaan, Aatu, Akseli ja Anselmi. Heidän isänsä kaatui jatkosodassa, joten pojilla poikien kasvatus jäi äiti Annan vastuulle. Kun pojat olivat pieniä, onnistui heidän kurissa pitäminen vielä hyvin äitimuorilta, mutta jo kouluikäisinä alkoivat pojat olla liian vilkkaita ainoan vanhempansa paimentamiksi.

Siihen aikaan kylällä oli yksi opettaja koulussa, joka opetti samaan aikaan kolmea luokkaa, ensimmäistä, toista ja kolmatta opinvuottaan taivaltavia lapsia. Pojat olivat syntyneet peräkkäisinä vuosina, joten he olivat eräänä vuonna kaikki kolme samassa luokkahuoneessa. Vähän väliä kansakoulun opettaja joutui poikia kurittamaan pikku kolttosten vuoksi. Äiti-Anna joutui monet kyyneleet vuodattamaan opettajan usein tullessa kotiin kertomaan poikien tekosista. Seuraavana vuonna vanhin Rahomäen pojista siirtyi kirkonkylän kouluun neljännelle luokalle ja alakoulussa näin tilanne hieman rauhoittui. Näin alakoulussa, mutta ei kirkonkylässä.

Aatu oli uudessa koulussaan lyöttäytynyt yhteen parin samanhenkisen kaverin kanssa, aiheuttaen entistä pahempia häiriöitä. Kylän kaupasta varasteltiin aluksi jotain pientä, kuten karamellejä, tupakkaa ja muuta mitä nyt käteen sattui tarttumaan. Kauppias osasi varoa poikien tullessa kauppaan ja käryhän siinä kävi. Sitten erään kaupan sulkemisajan jälkeen suoritetun murtokeikan jälkeen alkoi tilanne olla kypsä. Aatu ja kumppanit toimitettiin kasvatuslaitokseen jatkamaan opintonsa loppuun.

Myös Akseli joutui aikanaan kulkemaan iso-veljen opastamaa tietä, mutta Anselmi selvisi ilman kasvatuslaitoksen kokemusta. Koulun käynnin jälkeen pojat yrittivät sopeutua työelämään, mutta eipä sekään, äidin suureksi suruksi, oikein onnistunut. siihen aikaan oli työtä tarjolla yllin kyllin, mutta muutaman kuukauden työjakson jälkeen pojat kukin vuorollaan saivat lopputilin epäsäännöllisen työssäkäynnin vuoksi. Kuvioon oli tullut mukaan kuningas alkoholi. Aina jonkin raittiusjakson jälkeen he yrittivät ryhdistäytyä työelämään uudelleen, mutta sortuminen tapahtui jatkuvasti uudelleen.

Sitten sattui eräänä varhaiskevään aamuna, ettei äiti-Anna enää herännytkään. Hän oli yön aikana siirtynyt manan majoille. Pojat olivat päivemmällä krapulasta herättyään ihmetelleet, kun ei tuttu kahvin tuoksu tuntunut nenään. Kovasti pojat surivat äitiään ja saivat hänet kunnialla haudan lepoon. Tämän jälkeen seurasikin heille heidän pisin raittiusjaksonsa moneen vuoteen. He kaikki saivat taas työpaikankin ja nuorin pojista, Anselmi, löysi itselleen vaimonkin uudesta työpaikastaan. Häät pidettiin aikanaan ja Anselmi muutti pois kototalostaan nuorikkonsa kanssa asumaan.

Elämä jatkui jonkin aikaa rauhallisena, mutta sitten alkoi sama elämä taas kerran. Vanhemmat veljekset alkoivat tiputella pontikkaa ja naukkailivat sitä päivät pääksytykseen. Myös Anselmi siirtyi remmiin ja sitten koitti aika, jolloin ei tiedetty, onko arki vai kenties pyhäpäivä. Tätä kun oli jatkunut muutaman viikon, sai Anselmin tuore vaimo tarpeekseen ja luki tälle madon luvut. Anselmi, tai hän lähtisi, Anselmi katkaisuhoitoon, tai hän ulos avioliitosta. Tästä Anselmi säikähti ja lupasi mennä hoitoon. Näin kävikin, mutta kaksi vanhempaa jatkoivat rajua ryypiskelyään.

Anselmin ollessa hoidossa, sai Akseli melkoisen avohaavan päähänsä, kaatuessaan humala päissään. Aatu oli hakenut Anselmin vaimon hätiin ja tämä oli tilannut paikalle auton, joka oli vienyt loukkaantuneen sairaalaan apua saamaan. Sairaala sijaitsi lähellä sitä paikkaa, missä Anselmi oli hoidossa. Taksikuski, tuttu mies, oli kysynyt ensiavun jälkeen, että eiköhän mennä katsomaan, samalla kun täällä ollaan, miten velipoika jakselee.

Näin tehtiin ja Anselmi tavattiin parantolan salissa. Akseli ei paljoa jutellut, mutta taksikuskin kyselyihin, että miten mies jakselee, Anselmi vastasi voivansa oikein hyvin. Sanoi, ettei muista milloin on yhtä hyvin voinut ja on mielessään tehnyt päätöksen, että viina saa hänen osaltaan jäädä muiden juotavaksi ja aikoo myös velipoikansa houkutella aikanaan tähän samaan hoitolaitokseen saamaan apua ongelmiinsa.

Vierailun päättyessä Akseli kuiskasi yhden kysymyksen veljelleen, saaden tältä leveän hymyn ja kiivaan päänpudistuksen.

Autossa Akseli alkoi puhua taksikuskille, miten surkeassa kunnossa veli-Anselmi oikein onkaan. Mahtaneeko selvitä ollenkaan hoidosta hengissä pois. Voi veli parkaa. Kuskin ihmetellessä, miten tämä oli tällaiseen johtopäätökseen tullut, vastasi Akseli:

-                    Kyllä on veljen asiat tosi huonosti. Hänen koko huomiointikykynsä on täysin mennyt. Kysyin häneltä, että näkeekö hän ollenkaan pikku-ukkoja, tämä vastasi nauraen, että ei näe. Ja etkös huomannut? Niitä oli sen huoneen nurkissa vaikka kuinka paljon.

AA-kerhosta se apu sitten löytyi.