Toiset ihmiset pelkäävät metsää, toiset hakevat sieltä rauhaa. Itse kuulun näihin jälkimmäisiin. Jo pikku poikana usein vietin lähistön metsissä tuntikausia, milloin olin etsimässä linnun pesiä, milloin muuten vaan kuljeskelemassa polkuja tai ryteikköjä, ei sillä väliä. Linnunpesien paikat painoin mieleeni ja seurailin asukkien elämää koko pesimäkauden ajan.  Marjastusaika oli, ja on yhä, luku sinänsä. Saatan vielä nykyäänkin oikaista itseni pitkäkseni pehmeälle mättäälle mustikkametsällä ollessani ja vetäistä kunnon nokkaunet poiminnan lomassa. Hyvinä marjavuosina saatan poimia satoja litroja metsän antimia, sieniä niin ikään. Ylimääräiset marjat ja sienet myyn niille, jotka eivät viitsi itse metsään vaivautua, tai annan niille, jotka eivät kykene sinne menemään. Tämä metsässä kulkemisen olen saanut veriini siis jo lapsena.

Samanhenkinen kaveri oli Rytkösen Kari. Oli siihen asti, kunnes kiinnostui autojen rassailuun. Teimme aikoinaan lukemattomia telttaretkiäkin luontoon. Otimme selkäämme reput tarvittavien välineiden kantoon ja suunnistimme erämaihin. Asuimme syrjäkylillä, joten erämaata riitti kymmeniä kilometrejä taivallettaviksi. Toisinaan retkemme kestivät useita päiviä. Kotiväkemme eivät juurikaan hermoilleet peräämme, koska olimme useiden retkiemme myötä osoittaneet selviävämme moisesta elosta. Mukanamme oli aina tulentekoon tarvittavien välineiden lisäksi kalastus- ja keittovälineet. Leipää ja perunoita sekä myös muita eväitä otimme kotoa lähtiessämme mukaamme.

Joskus saattoi käydä niin, että kalaonni ei ollut myötä ja evät loppuivat kesken. Kun kala ei syönyt, vaikka kuinka sitä yritimme, jouduimme suuntamaan matkamme kotia kohti ja tyydyttämään pahinta nälkäämme marjoja poimimalla, mikäli sattui olemaan marja-aika. Nuorena jaksoimme kuitenkin paastotakin päivän pari, mutta kyllä kotiin saavuttuamme aina äidin laittama ruoka maistui aivan taivaalliselta.

Sitten Kari teki keksinnön. Hän kehitti pienen mukana kuljetettavan, helposti kokoontaitettavan ja koottavan katiskan. Katiskan pesä ei ollut ämpäriä suurempi, mutta nieluun johtava aita oli kekseliäästi yli metrin mittainen. Kun katiska oli purettu, ei sen koko ollut sanomalehteä suurempi ja oli näin ollen helppo kuljettaa mukana repun kylkeen kiinnitettynä. Testasimme sen kalastuskykyä ja totesimme olevan varsin kelvollinen. Jos kala ei suostunut syömään sille ongen avulla tarjottua matoa, saatiin se mahdollisesti narrattua tai pakotettua uimaan rysäämme. Pakottaminen onnistui siten, että kun rysä oli laitettu oikeaoppisesti veteen, voitiin kaloja pelotella kohti rysää keppien avulla vettä piiskaamalla. Useilla retkillämme saimmekin tällä Karin härvelillä särvintä itsellemme.

Eräällä retkellämme nauttiessamme nuotiolla tikun nokassa kypsennettyjä läheisestä suojärvestä katiskalla pyydystämiämme tummasuomuisia ahvenia, Kari tuumaili, että miksei hän voisi tehdä myös isompia samalla tavalla kokoon taitettavia katiskoja. Tuntuvat kalastavan hyvin ja isommat kulkevat mukana autoihmisillä varsin mukavasti. Hän arveli saavansa niitä kenties myydyksi ja hankkivansa näin rutkasti rahaa. Sitten ruvettaisiinkin ajelemaan vähintään Mersulla, kuka tietää vaikkapa Cadillakilla.

Keksintö oli oivallinen. Kari kehitteli sitä ja valmisti niitä useampia. Sai kun saikin niitä myytyäkin muutaman. Mikään suuri rikkauksia keräävä tuote se ei ollut, koska mainontaan ja markkinointiin hänellä ei ollut varaa. Joka tapauksessa muutaman vuoden kuluttua samantyyppisiä katiskoja ilmestyi alan liikkeisiin. Olikohan joku mahdollisesti saanut vinkin Karin kehittämästä mallista?

Siis kaupallisesti tuote ei menestys, mutta toiminnallisesti kyllä. Karin katiska oli kotijärvessä aina koko kesän ja oli yleisesti tiedossa, että sillä sai aina kalaa. Eihän sitä varastamiseksi voinut kutsua, jos joskus otti kovaa kalan nuusaa lievittääkseen kaverin katiskasta muutaman ahvenen. Minulla oli siihen oikein Karin antama lupa, enkä koskaan ottanut katiskaa tyhjäksi, mutta muutamat muut olivat niin röyhkeitä, että kävivät melkein päivittäin kokemassa pyydystä. Eivät viitsineet ostaa omaa katiskaa. Varsinkin Mäkilän Taavi oli tuttu vierailija Karin katiskalla. Karia moinen tapa harmitti, varsinkin saadessaan toisinaan kokea tyhjää pyydystä, kun Taavi tai joku muu oli sen juuri tyhjentänyt.

Eräänä päivänä Kari tuli luokseni näyttäen ruutupaperia, johon oli kirjoittanut seuraavan viestin:

 ”Kokekaa ihmeessä katiskaani, mutta älkää niin usein kun olette tehneet, ja jättäkää aina ainakin puolet kaloista sinne, että minä itsekin saisin edes vähän nauttia katiskani antimista. Tämä koske erikoisesti sinua, Taavi.”

Laitoimme viestin Minigrip-pussiin ja lähdimme järvelle. Kuinka ollakaan, katiska oli taas typötyhjä. Joku onnekas oli ottanut kalat. Laitoimme viestin vesitiiviissä pussissa katiskan sisään sitoen sen narun pätkällä kiinni verkkoon ja lähdimme pois.

Seuraavana päivänä Kari tuli taas luokseni ja lähdimme kokemaan katiskaa. Nyt siellä olikin useita komeita ahvenia ja yksi kunnon kokoinen hauki. Otimme myös Minigrip-pussin pois ja avasimme sen. Pussissa olevaan Karin kirjoittaman viestin perään oli kirjoitettu seuraava lisäys:

”Kari, älä vittuile. En minä ole sinun katiskallasi käynyt. Taavi.”

Se hauki painoi yli kaksi kiloa.