Komulaisen Vihtori oli mukava mies.

Jo lapsesta asti olin hänet tuntenut ja lapsesta asti olimme paljon yhdessä aikaamme viettäneet. Porukkaamme kuulu toki muitakin kylän poikia. Me muut aina keksimme mitä tehdään ja minne mennään. Vihtori oli luonteeltaan hyvin sopeutuvainen. Kaikki meidän muiden koltiaisten keksimät konnankoukut sopivat myös hänelle, mutta aloitteen tekijänä hän ei juuri koskaan ollut. Omena- ja hernevarkaissa käynnit olivat joka kesäisiä toimiamme ja kaikki me niihin osallistuimme. Kun joskus kävi käry ja olimme onnistuneet juoksemaan isäntiä ja emäntiä karkuun, emme milloinkaan tunnustaneet olleemme varkaissa, kun sitä meiltä jälkeenpäin tivattiin. Paitsi Vihtori. Hänen kasvoiltaan voi lukea kuin avoimesta kirjasta oliko hän ollut mukana pahanteossa. Samoin kun häneltä kysyttiin muiden osallistujien nimiä, ei hän pystynyt niitäkään salaamaan. Saatuamme, toki ansaitusti, sitten kukin rangaistuksemme, sai Vihtori meiltä kostolöylytyksen, toki myös ansaitusti, kai?

Ei niitä sakinhivutuksia koskaan kauaa muisteltu. Jo seuraavana päivänä, kun lähdimme onkimaan, haettiin Vihtori mukaan kahdestakin syystä. Komulaisilla oli kylän paras tunkio, josta kaivoimme komeita onkimatoja ja heillä oli myös iso vene. Veneen avulla pääsimme narraamaan isompia kaloja. Rannalta sai ainoastaan sinttejä.

Niin sitten kasvoimme nuorukaisiksi, Vihtori muiden mukana, ja alkoi muunlaiset harrastukset. Tanssimatkoilla laitettiin Vihtori aina hankkimaan jostain pimeän viinapullon sillä aikaa, kun me muut tanssitimme tyttöjä. Vihtori ei ikinä uskaltanut edes yrittämään tanssimista. Pullon saatuaan Vihtori vinkkasi meille muille merkin, että nyt olisi rohkaisuryyppyjä tarjolla. Tasapuolisesti maksoimme kukin osamme pullosta. Rohkaisuryyppyjen ansiosta, tai sitten jostain muusta syystä saatoimme joskus saada saatettavan tytön mukaamme ja silloin aina tiemme erosivat. Seuravana päivänä kokoontuessamme kerroimme saattomatkamme suurista saavutuksistamme muille. Liioittelimme niitä tietysti ja kaikki tiesivät kertojan liioittelevan ja kertoja tiesi kuuntelijoiden tietävän tarinan värittymisestä, mutta se ei tahtia haitannut. Vihtori vaan kuunteli ja naureskeli muiden mukana.

Sitten aikuistuimme. Menimme kukin tahoillamme, ensin opiskeltuamme kuka missäkin, työelämän pariin. Myös Vihtori. Hän ei ollut lukumiehiä, mutta sai mukavan työpaikan paikkakunnan suuresta tehtaasta. Sitten meistä kaveruksista kukin vuorollaan meni naimisiin perustaen perheen. Paitsi Vihtori. Hän pysyi edelleen poikamiehenä asuen kotonaan. Tilaahan heillä oli, koska hän oli perheensä ainoa lapsi.

Pidimme kuitenkin lähes kaikkien lapsuusaikaisten kaverien kesken melko tiiviisti yhteyttä toisiimme. Kokoonnuimme pari kertaa vuodessa saunomaan ja viettämään mukavaa yhdessä oloa. Istujaiset kestivät aina aamutunneille asti ja kotiin mennessämme saattoi jalkamme hieman vinksahdella, mutta se ei haitannut. Hauskaa se oli. Vihtori oli mukana joka kerta.

Minulle tuli välittömästi täytettyäni viisikymmentä vuotta, parin vuoden ulkomaan komennus ja muutimme perheen kanssa pois kotimaasta. Kaveriporukka jatkoi kuitenkin elämäänsä vanhaan malliin, vaikka minä en paikalla ollutkaan. Elämä sujui ennallaan. Ei sentään aivan!

Palattuani takaisin kotimaahan, hämmästyin kovin, kun kuulin myös Vihtorin avioituneen. Vahinko vain, että niin kiltti ja hyväluontoinen mies oli saanut äkäisen ja tirheän vaimon. Vihtori oli niin sanotusti tossun alla. Vaimo kontrolloi täydellisesti hänen elämäänsä. Tavattuamme ja onniteltuani Vihtoria naimisiinmenon johdosta, hän avautui minulle täysin omasta olotilastaan.

Kuherrusaika oli ollut harvinaisen lyhyt. Melko pian oli vaimo ottanut ohjat käsiinsä, oli kai huomannut miten helposti kävisi. Vihtori kun ei koskaan pannut asioissa hanttiin. Vihtori kertoi kyllä nauttivansa omalla tavallaan vaimonsa holhouksesta, kertoi näin vastuunsa vähenneen ja sai istua valmiiseen ruokapöytään. Oli ennen avioliittoaan joutunut kymmenkunta vuotta asuessaan yksin vanhempiensa kuoleman jälkeen hoitamaan huusholliaan, niin ruoka- kuin myös muiden naisten töiden osalta. Sanoi nyt pääsevänsä helpommalla. Yhden asian hän sanoi kuitenkin harmittavan melkoisesti. Vaimo, kun oli ehdoton viinan juomattomuuden suhteen. Kertoi hänen ensin aluksi tulleen aivan lähelle nuuhkimaan, josko Vihtorin hengitys haisi vähänkin alkoholille, niin käännytti hänet yöksi autotalliin nukkumaan. Nykyään vaimo ei avannut enää oveakaan hänelle ennen kuin hänen piti postiluukusta puhaltaa ja vaimo oli sisäpuolella haistamassa hengityksestä mahdollisesti lemahtavaa alkoholin tuoksua. Mikäli alkoholi ei haissut, pääsi hän sisälle, muuten ei.

Sattui sitten meidän miesten saunailta ja minun kotiutumiseni niin lähekkäin, että lupauduin järjestämään ja kustantamaan koko hoidon. Kerroin Vihtorillekin, että hänen ei tarvitse olla huolissaan kotiin palattuaan sisään pääsynsä suhteen ja voisi silti nauttia muiden lailla juomista. Vihtori pudisteli päätään, mutta nöyränä miehenä nautti muiden tapaan illasta ja sen antimista.

Aamutunneilla kotiinlähdön koittaessa, kaivoin esiin salaisen aseeni. Vinkkasin Vihtorin sivummalle ja pyysin häntä jäämään niin, että muut olisivat lähteneet ensin koteihinsa. Ollessamme kahden, annoin Vihtorille palan hankkimaani Roquefortjuustoa. Hän ei ollut ennen maistanut, saati haistanutkaan mokomaa. Roquefort on sangen voimakkaan hajuinen, lähes pilaantuneen olista herkkua, jonka nauttiminen vaatii totuttelua. Kerroin Vihtorille sen hajun peittävän hyvin alkoholin tuoksun. Vihtori söi juuston silmät sirrillään, välillä ilmaa haukkoen. Lähdin saattamaan häntä kotiinsa. Matkaa ei ollut kuin kilometrin verran.

Perille päästyään Vihtori kolkutti rystysillään oveen, avaimen kun oli joutunut jättämään kotiin. Melko pian oven takaa kuului naisen ääni:

• Puhalla.

Vihtori raotti postiluukkua ja puffautti posket pullollaan ilmaa luukusta sisään.

• Senkin sika! Puhalla!

Lämmin kesäyö kotiin kävellessäni otti vastaan hersyvän nauruni.