Kesäkuu vaihtui heinäkuuksi. Juhannus oli vietetty. Vielä viikko töitä ja sitten se taas alkaa, kesäloma nimittäin. Perheen kanssa oli jo ajat sitten päätetty, että lomamatka tulisi suuntautumaan kotimaan kamaralla. Ensin poikki suomen itärajaa kohti. Sitten pohjoista kohti ja takaisin rannikkoa mukailevaa tietä pitkin kotia päin. Vielä viikko uurastusta ja sitten. Lapset, kaksi tytärtämme, odottivat kuumeisina lähtöpäivää, kuin jouluaattoa. Eipä silti, kyllä sitä me vanhemmatkin odotettiin.

Vihdoin tuli se perjantai, jonka jälkeen sai pitää kolme viikkoa vapaata työtä. Yhden viikon jätin totuttuun tapaan myöhemmin pidettäväksi. Viikon vaihteen aikana kerättiin tavarat, joita uskoimme matkalla tarvittavan. Kaupasta tuli hankittua mukaan yhtä ja toista. Sunnuntaina lastattiin Saab 95, joka oli ns. piilofarmari ja joita siihen aikaan oli melko runsaasti, mukaan otettavilla tavaroilla. Siten olisimme heti aamuna valmiita matkaan.

Asuimme silloin Satakunnassa kauniin Pyhäjärven rannalla. Aamuvarhaisella vilkutimme hyvästit aaltoilevalle järven selälle ja matka kohti Hämeenlinnaa alkoi. Ensimmäisen päivän vietimmekin kaupungin nähtävyyksiin tutustumalla. Lapsia ei linnarakennus kovin kiinnostanut, mutta jäätelöjen voimalla he senkin kestivät. Illalla ajoimme Aulangolle ja majoittauduimme leirintäalueelle. Pystytin kupolitelttamme ja niinpä yösija oli valmis. Suureksi ilokseen tyttäremme pääsivät katsomaan vanhan linnan raunioilla lasten teatteriesitystä. Iltapalan jälkeen sukeltauduimme makuupusseihimme ja vaivuimme uneen.

Seuraavana aamuna söimme leirintäalueen keittokatoksessa valmistamamme aamiaisen ja sitten kamat autoon ja matka jatkui kohti Savonlinnaa. Olavinlinna-kierros vaati taas muutaman jäätelön, mutta oli sen arvoinen. Totesimme Olavinlinnan olevan linnojen helmi. (Nykyään se onkin pilattu oopperatapahtumien vaatimilla rakenteilla.) Savonlinnassa oli myös muita kauniita kohteita, mutta taas piti löytää leirintäalue teltan pystytystä ja yöpymistä varten. Uimassa tuli tietysti myös käytyä. Sillä aikaa vaimo valmisti illallisen ja taas oli yksi lomapäivä lopuillaan.

Seuraavana päivänä Imatralle kosken kuohuja katselemaan. Torstaina olimme Kuopiossa. Torin vieressä sijaitsevasta kauppahallista ostin elämäni ensimmäisen kalakukon. Lapset eivät suostuneet edes maistamaan, enkä itsekään siihen kovin mieltynyt. Syön ja olen aina syönyt paljon kalaruokia, mutta jostain syystä kalakukko ei ole minun makuuni. Olen jälkeenkipäin ostanut sellaisen useaan kertaan, mutta en ole sen makuun päässyt. Toiset kehuvat kovasti kukon makua, mutta olen vaan tuuminut, että makunsa kullakin, sanoi kissa kun peräpäätään nuoli.

Näin matka jatkui Joensuu, Koli, Kajaani, Rovaniemi, Tornio, Haaparanta, takaisin Tornioon, Oulu ja muutama muukin rannikkokaupunki. Rovaniemeltä ostimme poron taljan, joka parin kymmenen vuoden ajan tiputteli katkeavia karvoja lattiallemme. Vihdoin pääsimme siitä eroon, tai jouduimme sen hylkäämään. Hankimme nimittäin koiran pennun, Newfounlandin rotuisen, joka kerran yksin kotona ollessaan oli kiskonut sen alas seinältä. Talja olikin sen käsittelyn jälkeen valmista roskiskamaa.

Viimeisen päivän ja yön vietimme pohjanmaalla eräässä taajamassa, jonka nimen jätän hienotunteisesti mainitsematta. Tällä paikkakunnalla ei tapahtunut mitään erikoista, mutta myöhemmin kotiin palattuamme kuulin tarinan, mistä syystä en halua sen nimeä mainita.

Reilun viikon matkattuamme palasimme kotiin. Loppuloman vietimmekin Pyhäjärven rannalla aina, kun sää salli. Eräänä iltana tuli vanha kaverini Kumuran Kosti kyläilemään meille. Olin lämmittänyt saunan ja eipä aikaakaan, niin olimme Kostin kanssa löylyssä. Kosti kyseli matkastamme ja kerroin hänelle juurta jaksain koko matkamme tapahtumat. Joimme parit saunakaljat kylpiessämme ja sitten vilvoitellessamme verannalla, vaimo toi kahvit nisuineen nautittavaksemme. Kosti käyttää kahvin kanssa samanväristä ”kermaa” kuin minäkin. Niinpä hain Monet-konjakit ja tarinointi jatkui aiempaa vilkkaampana. Kertoessani Kostille viimeisestä yöpymispaikkakunnasta, hän valpastui silmin nähden. Kun olin kertomuksessani päässyt loppuun, alkoi Kosti kertoa tarinaansa.

Hän oli perheineen pari vuotta aiemmin ollut samalla paikkakunnalla lomareissullaan. Kertoi, että olivat myös olleet leirintäalueella, kun hän oli päättänyt yksin lähteä katsomaan tarkemmin paikkakuntaa. Jonkin matkan kuljettuaan hän oli nähnyt ison ihmisjoukon olevan niityllä järven rannalla. Hän oli kävellyt sinne ja yht’ äkkiä löytänyt itsensä tummiin pukeutuneiden miesten ja naisten keskuudesta. Hänet oli toivotettu tervetulleeksi ja vastaanotto oli ollut sitä luokkaa, ettei voinut heti poiskaan lähteä. Menossa oli sen seudun uskovaisten todistustilaisuus. Puhumaan oli juuri menossa vanhemman puoleinen herra, tummat vaatteet yllään. Kuulijoiden reaktiosta huomasi kyseessä olevan joku suosittu puhuja.

Herra oli aloittanut hyvin rauhallisesti puhumaan tärkeinä pitämiään elämän ohjeita. Puheen tahti oli kiihtynyt kiihtymistään ja selvästi hurmos alkoi kuulijoissa lisääntyä. Myös puhuja joutui kovaan hurmokseen. Ääni koveni hänen puhuessa uskon suuresta voimasta. Lopulta puhe oli muuttunut melkein huutamiseksi. Saarnamies oli maininnut, että Vapahtajamme pystyi kävelemään juuri lujan uskon voimasta vaikutuksesta Genetsaretin järven pinnalla. Hän lupasi todistaa, että se olisi myös hänelle mahdollista. Niin suuri oli hänen uskonsa. Tämän todistaakseen oli ukko alkanut kävellä laituria pitkin kohti sen päätä. Kädet kohotettuna oli suureen ääneen huutanut: ”Minä uskon, minä uskon, minä uskon.” Lopuksi oli päässyt laiturin päähän ja astui veden päälle.

Tapahtui melkoinen ihme. Rannalla olevien ihmisten keskuudessa kuului äänekäs ”Ooh.” Ei olisi uskonut näin tapahtuvan. Suureta uskostaan huolimatta saarnaaja plumpsahti veden alle. Pinnalle jäi ainoastaan hattu. Kului pari kolme sekuntia. Ukon pää nousi pinnalle. Sieraimista purskahti vesisuihkut, kuin vesitykin suuttimesta. Silmät lautasen kokoisina ukko oli huutanut:

- Kyllä minä tätä perkele eppäilinkin.

Kostilla oli mukana kippurahäntä pullo, jonka tuhosimme illan mittaan.