En muista äidin nauraneen niin makeasti milloinkaan ennen, enkä jälkeenkään päin. Nauru oli alkanut jo pari minuuttia aiemmin. Aluksi hän seisoi nojaten tiskipöytään, ja nauroi. Sitten hän istahti pöydän vieressä olevalle tuolille, ja nauroi. Lopuksi hän melkein makasi pöydän päällä, ja nauru jatkui vaan. Minä ja nuorempi Jorma-veljeni seisoimme ovisuussa ulkovaatteet päällämme ja katselimme vakavina äitiämme. Ihmettelimme ja hieman pelkäsimmekin äidin rajua reaktiota, jota hän nyt purki nauramalla. Ihmeellisintä asiassa oli se, että olin odottanut äitini reagoivan tapahtuneeseen aivan toisin. Oletin hänen olevan vihainen Jormalle ja nuhtelevan tätä. Ruumiilliseen kuritukseen en uskonut hänen ryhtyvän, se kun ei ollut äitimme tapaista. Joskus tosin saimme sormilla annetun luunapin päälakeemme, mikäli tottelemattomuutemme yltyi liian rajuksi. Nyt ei ollut kuitenkaan sellaisesta kyse.

Olin varoittanut Jormaa kotiin kävellessämme, että nyt äiti kyllä on sinulle vihainen, kun noin sanoit. Vanhempana veljenä otin myös oikeudekseni nuhdella häntä koko kolmen, neljän sadan metrin kotimatkan. Jorma oli melko hämillään tapahtuneesta, hyvä ettei itkuun pillahtanut. Ei varmaan itse ymmärtänyt mitään väärää tehneensä, mutta uskoi vanhempaa ja viisaampaa veljeään.

Kaikki tämä tapahtui vuoden -51 keväällä. Olin silloin kuusi vuotias ja aloitin seuraavana syksynä kouluni. Jorma oli minua kaksi vuotta nuorempi, siis neljän. Hän täytti viisi vuotta juuri samaan aikaan, kun minä aloin kouluni. Vanhempi siskomme Soili kävi jo kansakoulun toista luokkaa. Lapsikatraaseemme kuuluivat lisäksi kaksi vuotias Liisa ja kuukauden ikäinen Sirpa. Äidillä riitti askareita kotona pienempien kanssa ja Soilin ollessa koulussa, me pojat vietimme aikaamme paljon ulkosalla. Asuimme silloin pienen maalaispitäjän keskustassa, aivan kirkon kupeessa. Leikkikaverinamme olivat suntion lapset, joiden kanssa vietimme päivämme lähes aamusta iltaan.

Kuinka ollakaan, juuri sinä päivänä olimme kuitenkin kahdestaan Jorman kanssa lähellä kirkkoa olevalla ”järvellä”. Siksi me sitä kutsuimme, vaikka se oli ainoastaan pahainen maantieojan yhteydessä oleva levennys. Lammikoksi se kai olisi ollut parempi ristitä, mutta joku lapsista oli joskus sen järveksi nimennyt ja järvenä se tunnettiin.

Oli kevät ja ojaa pitkin virtasi lumien sulamisvesi järveen pysähtyen siihen toviksi ja aiemmin järven saavuttanut vesi solui toisesta päästä ulos tieojaa pitkin jatkaen matkaansa ties minne. Me olimme Jorman kanssa hankkineet käsiimme kepakot, joilla tutkimme ojan pohjia. Järveä lähestyessämme kuului sieltä kova kurnutus. Siellä oli suuri lauma sammakoita lisääntymispuuhissa. Kutua oli jo runsaasti ja lisää sitä laskettiin ja hedelmöitettiin useiden sammakkoparien toimesta. Me katselimme ja sohimme kepeillämme kutulauttoja. Välillä tökimme kiihkoisia sammakoitakin, mutta ne vaan siirtyivät toiseen paikkaan ja kudun laskenta jatkui.

Meillä oli saappaat jaloissamme, ja olimme aivan veden rajassa. Saappaat olivat mustat. Hieman ne vuosivat, kun isän punaiset polkupyörän sisäkumista leikkaamat paikat eivät oikein tahtoneet pystyä täysin pitävän. Yhtä kaikki. Ei haitannut, vaikka vähän jalat kastuivatkin. Saattoi saappaan varret joskus hieman hörpätä vettä, kun huomaamattaan astui liian syvälle. Silloin laitettiin kädet maahan ja nostettiin jalka ylös ilmaan. Näin liika vesi virtasi varren suusta ulos.

 

Olimme olleet jo järven rannassa hyvän tovin, kun kirkonkylän diakonissa sattui ajamaan pyörällään tietä pitkin. Hän oli meidän mielestämme jo ”hirveän” vanha, ainakin nelikymppinen. Päällään tällä täti-ihmisellä oli pitkähkö hame ja sen päällä kevätsään vaatima berberi, päässään musta hattu ja hatun alta pilkisti takaraivolla lepäävä nuttura. Juuri järven kohdalla diakonissan pyörästä valahtivat ketjut pois päältä. Hän pysähtyi ja näppärästi laittoi ne takaisin rattaille. Sanoimme tädille kohteliaasti kotona opitun ”päivän”, johon hän hymyssä suin vastasi. Kysyi jotain äidin voinneista, johon minä vastailin. Sitten hän kysäisi, että mitä te pojat siellä lammen rannassa oikein teette? En osannut heti vastata mitään. Tällöin Jorma otti vastausvuoron itselleen. Hän ryhdistäytyi täyteen mittaansa, kiskaisi jo tuuman verran alas valahtaneen räkätapin takaisin sisälle nenäänsä ja sanoi:

  • Me kattellaan ku sammakot panee.