Satuttiinpa kerran kesälomamatkallamme, minä ja ystäväni, matkatessamme Itä-Suomessa poikkeamaan Heinävedellä sijaitsevassa Valamon luostarissa. Katseltavaa oli runsaasti ja kun sitten ilta alkoi painaa päälle, päätimmekin hetken oivalluksesta jäädä luostariin yöksi. Huoneita oli vapaana, joten majoittautuminen kävi vaivatta ja lisäksi yöpymiskustannus ei paljoa käynyt edes kukkaron päälle. Illalla oli mahdollisuus lähteä paikallisen yrittäjän järjestämälle opastetulle järviristeilylle, johon tietysti myös osallistuimme.

Risteilyyn osallistui runsaasti eri-ikäisiä turisteja. Oli lapsia, aikuisia ja jo ikääntyneempiä ihmisiä. Laiva ajoi lähistöllä sijaitsevan kanavan kautta myös toiselle järvelle, jonka nimen olen onnistunut jo unohtamaan. Keskustelimme eräiden henkilöiden, Päivin ja Kaukon, kanssa lomamatkoistamme. He olivat ennestään meille tuntemattomia, mutta lomalla saa aina, puheliaita kun olemme, solmittua erilaisia lomatuttavuuksia. Päivi ja Kauko olivat myös saaneet huoneen luostarista, olivat sen jo etukäteen varanneet. Pari muuta pariskuntaa kertoivat, etteivät olleet onnistuneet enää saamaan majoitusta, kun olivat sitä illan suussa kysyneet. Vapaat huoneet olivat jo silloin loppuneet. Olimme olleet siis melko onnekkaita saadessamme ilman ennakkovarausta katon päämme päälle.

Risteily kesti ehkä pari tuntia. Mukanamme oli pari kaveria, jotka olivat luostarissa kesätöissä. He kertoivat asuvansa luostarin tiloissa ja tekevänsä töitä ruokapalkalla. Viettivät näin kesälomaansa auttaen luostarin väkeä työpanoksellaan. Toinen kavereista oli ristinyt itsensä Viikatemieheksi, koska oli niittänyt viikatteella heiniä muutaman päivän ajan. Hänen oikeaa nimeään en kuullut tai en ainakaan muista kuulleeni. Toinen mies kutsui taas itseään Repeksi. He olivat kotoisin jostain pääkaupunkiseudulta ja uskonnoltaan ortodokseja, joka selvisi myöhemmin. Luostarissa työskenteli myös muuhun uskontokuntaan kuuluvia henkilöitä, joten ortodoksisuus ei ollut itsestään selvä asia.

Risteilyn jälkeen, saavuttuamme rantaan, Viikatemies kertoi, että iltaisin on tapana kokoontua vielä iltanuotiolle paistamaan makkaraa ja iltasatuja kertomaan. Valitimme makkarapulaa, mutta hän kertoi, että sitä kyllä löytyy. Lupasimme tulla. Viikatemies ja Repe jäivät sytyttämään nuotiota pienen tsasounan viereen sillä aikaa kun me käväisimme huoneissamme. Päivi ja Kauko pyysivät meitä poikkeamaan huoneessaan ennen nuotiolle menoa. Niinpä sitten teimmekin ja nautimme pari pulloa, jotka olivat melko pieniä, luostarin omaa viiniä. Tämän jälkeen suuntasimme nuotiolle.

Siellä oli jo kymmenkunta henkilöä makkarat tikun nokassa. Mukaan oli ilmestynyt yksi nuorehko munkkikin. Hän ei ollut mukana risteilyllä. Myöskään tämän veljen nimeä en muista. Olin aiemmin luullut munkkien viettävän askeettisempaa elämää, vailla mitään valtaväestön nautintoja, mutta tämä poltteli tupakkaa ja nauroi kuulemilleen kaskuille, vaikka ne illan mittaan muuttuivat hieman rohkeammiksikin. Huomasin, ettei munkkiveli pannut vitsien rohkeampaa sävyä ollenkaan pahakseen, vaan tuntui nauravan sitä makeammin, mitä uskaliaampi vitsi oli. Varsinkin jos kertoja oli joku naisista.

Nuotiolla syötiin makkaraa ja keskusteltiin vitsien lomassa henkevämpiäkin asioita. Kysyin muun muassa että mikä erottaa ortodoksiuskonnon roomalaiskatolisuudesta, mutta selitys jonka sain, oli niin abstraktinen, ettei se oikein minulle auennut. Käsitin kuitenkin, että erilaisen ristinmerkin tekeminen ei ole ainoa ero.

Ilta eteni ja suviyön vaimea hämäryys laskeutui hetkeksi tienoon ylle. Osa henkilöistä lähti yöpuulle. Makkarat oli syöty, mutta lisää puita laitettiin nuotioon. Syntyvä pieni savuverho piti hyttyset loitolla. Muutama viinipullokin ilmestyi ja ne jaettiin kristillisesti kaikkien kesken. Myös munkkiveli sanoi lähtevänsä pian nukkumaan ja mietiskelemään. Muistaakseni hän käytti juuri tätä ilmaisua. Viikatemies, joka oli illan kuluessa osoittautunut melkoiseksi moottoriturvaksi, sanoi, ettei nyt sillälailla kesken mukavan illanistujaisten sovi lähteä. Koska veli on kuunnellut muiden kertomia vitsejä ja nauranut niille, pitäisi hänenkin vastavuoroisesti joku juttu kertoa. Tähän munkki vastasi, että okei, hän maksaa sitten lunnaat kertomalla yhden jutun, joka on kuulemma vielä tosi tapahtuma, josta ei kylläkään mene takuuseen. Sen jälkeen hän menee kammioonsa ja joutunee yön aikana mietiskelemään enemmän kuin nukkumaan (mietiskelyn oletinkin tarkoittavan vähän samaa, kuin rukoileminen). Munkin kertoma juttu oli seuraavan lainen:

- Tämä tapahtui Amerikan preerioilla, missä eri intiaaniheimot asustelivat omilla alueillaan. Valkoinen mies oli suunnittelemassa lennätinlinjoja eri paikkakuntien välille. Linjat tulisivat kulkemaan myös intiaanien alueiden läpi. Ihme kyllä, valtuuskunta ajatteli kysellä sopuisasti myös intiaanien mielipidettä asiaan. Intiaaneille selitettiin kuinka hienoa tulisi olemaan, kun lankoja pitkin voitaisiin tietoja lähettää näin heimolta toiselle. Intiaanipäällikkö ei asiasta innostunut, vaan sanoi nykyisen systeemin olevan aivan hyvä. Valkoinen mies kysyi miten nykyinen systeemi toimii. Päällikkö opasti: ”Katso nyt tuonne kaukaiselle kukkulalle. Siltä lähetetään savumerkkejä. Nuo savutuprahdukset kertovat, että puolen tunnin kuluttua biisonilauma juoksee meidän ohitse.

Näin tapahtuikin. Tarkalleen puolen tunnin kuluttua iso biisonilauma juoksi heimon ohi. Päällikkö jatkoi: ”Nuo tuprahdukset taas kertovat hetken kuluttua hanhiparvi lentää ylitsemme.

Taas ilmoitus piti paikkansa. Hetken kuluttua näkyi kukkulalta oikein iso savupilven tuprahdus, jolloin valtuuskunta uteli päälliköltä, että mitä tuo tarkoitti.

           Vittu, viltti paloi, sanoi päällikkö.

Veli munkki söi ainakin kolme makkaraa, minä vain kaksi.