Herodia.

Pikkupokana saattoivat koulumatkat kestää melko kauan, kun piti keväisin käydä välillä linnun pesiä katselemassa, talvisin jäätiin suksilla mäkeä laskettelemaan ja syksyisin oli muita matkaa hidastavia harrastuksia. Yksi harrastus meillä oli kokeilla kuka ajoi Kytösen Maran pyörällä kaikkein kovimmin. Mara oli saanut uuden hienon polkupyörän, jossa oli matka- ja nopeusmittari valovehkeitten lisäksi. Siihen aikaan EP:n suora oli melkein kilometrin mittainen, alkoi ennen elokuvateatteria, siitä yli rautatien Messuhallin sivuitse ohi tehtaan liittymän aivan Kiiskimäen mutkaan asti. Siinä sai kiihdytettyä pyörät hyvään vauhtiin, ensin vähän loivaa ylämäkeä, sitten myötäistä tehtaalle asti ja loppu matka tasaista. Mara antoi aluksi myös muiden ajaa pyörällään ja kukin vuorotellen kertoi kuinka lujaa oli ajanut. Sopivan vähän kun valehteli, niin saattoivat muut uskoakin. Joskus kuitenkin saatiin kovempikin kina aikaiseksi, varsinkin jos uskalsi sanoa suurempia nopeuksia mitä Mara kertoi omikseen. Mikäli riita syntyi, tiesi se sitä, että Mara ei antanut muiden ajaa pyörällään ainakaan muutamaan päivään.

Sitten syksyllä syntymäpäivänäni sattui aivan mullistava tapahtuma, sain nimittäin mummultani lahjaksi rannekellon. Kello oli kylläkin jo käytössä ollut. Enoni oli sen joskus tuonut meriltä tullessaan. Merkiltään kello oli Herodia. Kelloni ansiosta ei enää auttanut valehdella ajonopeuksia, kun minuutit ja sekunnit kertoivat tarkalleen, kauanko ajomatkaan meni aikaa. Kinaamiset loppuivat siihen, mutta samalla loppuivat myös nopeusajot. Kaikesta huolimatta kello oli hieno ja kannoin sitä ylpeänä ranteessani.

Vuodet kuluivat, koulu loppui ja alkoi nuoruusaika. Ammattikoulun jälkeen pääsin töihin erääseen konepajaan. Kello palveli edelleen minua kertoen, milloin piti lähteä töihin, kauanko työpäivää on jäljellä, milloin pitää lähteä linja-autopysäkille, kauanko aikaa on jäljellä ennen kuin pitää tehdä jotain suunniteltua askaretta. Kello ohjaili minua ajan käytössäni aivan kuin kenen tahansa kello teki ja tekee yhä nykyäänkin. Työmaalla kuitenkin tapahtui sitten kerran sellainen tapaus, että jouduin hakkaamaan isolla pajavasaralla jotain työstettävää tekelettä. Yht’ äkkiä huomasin kelloni näyttävän työpäivän olevan jo loppumassa. Ihmettelin ajan kuluneen melko sukkelaan. Vielä enemmän ihmettelin, kun kaikki työkaverit olivat edelleen täydessä työ touhussa. Menin katsomaan hallin seinässä olevaa kelloa ja sen mukaan oli työpäivää vielä runsaasti jäljellä. Laitoin oman aikarautani samaan aikaan ja menin jatkamaan työn tekoa. Jonkin ajan kuluttua huomasin kelloni taas edistäneen melkoisesti. Totesin sen saaneen jonkin vian ja niinpä meninkin kotimatkalla kellosepän kautta, joka aukaisi kellon ja laittoi sen kuntoon odottaessani.

Seuraavana päivänä sama toistui. Kello alkoi edistää taas kesken työpäivää. Silloin totesin, ettei se kestä kovia tärähdyksiä, vaan alkaa jostain syystä edistää. Kelloni ei ollut tärinän kestävää laatua. Niinpä otinkin sen aina pois ranteestani kun jouduin tekemään jotain sellaista työtä, missä se olisi joutunut alttiiksi tärinöille. Aina en sitä kuitenkaan muistanut tehdä ja niinpä jouduin vähän väliä käymään kellosepällä korjauttamassa sitä.

Aika kului. Armeija-aika meni ja palasin taas työelämään. Herodia-kelloni palveli minua yhä. Aina välillä kun jouduin sitä kellosepällä käyttämään, tuumin ostaa uuden kellon, joka kestäisi tärinöitä. En kuitenkaan tohtinut sitä tehdä, olihan se mummulta saatu ja mummu oli ollut koko ikäni minulle hyvin läheinen henkilö, lähes äidin luokkaa. Niinpä sama kello oli ranteessani vuodesta toiseen. Vanha nahkainen ranneke oli kyllä jo vaihtunut uudempaan. Kello oli kulkenut mukanani usealla ulkomaille suuntautuneilla lomamatkoillakin ja aina olin ajoissa ehtinyt minne kulloinkin oli ollut tarvis mennä. Yksi matka on kuitenkin erikoisesti jäänyt mieleeni. Silloin jouduin aluksi melkoisen hämmennyksen valtaan ja vieläpä kelloni vuoksi.

Olimme parin työkaverini kanssa suunnitelleet eräänä kesänä vähän eksoottisempaa lomakohdetta kuin tavanomaista Kreikkaa, Espanjaa tai muuta Euroopan maata. Vähän kalliimmaksi se tuli, mutta ajattelimme, että kerran se vaan kirpaisee ja tilasimme parin viikon unelmamatkan Meksikoon. Aikanaan sitten alkoi kesälomamme ja niinpä sitten eräänä iltana astuimme ulos lentokoneesta erään kuuman meksikolaisen lomakohteen lentokentällä muiden seuramatkalaisten kanssa. Normaalien kenttämuodollisuuksien jälkeen oppaamme johdatteli meitä omiin hotelleihimme. Meitä kaveruksia oli neljä ja saimme kaksi kahden hengen huonetta. Hotelli huoneineen oli hyvin vaatimaton, olihan se ollut halvimmasta päästä kohteen majapaikoista, mutta arvelimme aina, että hotellihuoneaika on ainoastaan vähän pitempi kuin nukkuma-aika, joten tason suhteen ei kannata olla kovin kriittinen. Eipä muuta kuin ensin kotiuduttuamme lähdimme tutustumaan ympäristöön ja sitten pikku iltapalan jälkeen unta kaaliin, jotta olisimme aamulla heti valmiina päivän koitoksiin.

Aamulla heräsimme ja aamupalan jälkeen lähdimme kaupungille. Muistutin kavereille, että tullaan iltapäivällä kello neljäksi lähihotelliin, koska silloin on oppaan ilmoittama tervetulotilaisuus. Niinpä sitten kiertelimme kaupungilla ja muutaman tunnin kuluttua yllättäen liikkeet sulkivat ovensa. Ihmettelimme tapahtumaa ennen kuin tajusimme olevan päivän siesta-aika. Minulla oli ainoana porukastamme kello mukanani ja kun katsoin sitä, huomasin sen näyttävän pitkälti iltapäivän tunteja. Tajusin Herodiani jälleen kerran saaneen liian kovan tärähdyksen ja edistävän hurjasti. Kadulla näimme erään meksikolaisen miehen makaavan pää jonkinlaisen vaatenyytin päällä, sombrero silmillään ja aasi vierellään. Olimme nauttineet jo muutaman tequilan ja olimme niin rohkeita, että päätimme kysyä häneltä oikeaa aikaa. Riku, yksi kavereistamme, osasi melko hyvin espanjaa ja niinpä hän herätti miehen ja kysyi kohteliaasti, että mitähän kello mahtoi olla. Hämmästykseksemme mies nosti sombreronsa lieriä, otti aasinsa kivespussit kämmenelleen ikään kuin punniten niiden painoa ja vastasi kellon olevan tasan yksi. Hämmästyneinä kävelimme pois ja ihmettelimme, että mistä ihmeestä mies tiesi oikean ajan aasin pallien painosta. Aikamme pyörittyämme päätimme ottaa asiasta selvää, Menimme takaisin miehen luo, joka edelleen torkkui samassa paikassa ja samassa asennossa. Laitoimme taas Rikun asialle ja hän herätti miekkosen uudelleen kysyen, että miten hän tiesi kellon ajan aasin palleja nostelemalla. Mies hymähti ja kertoi, ettei pallit kertoneet aikaa, vaan hän nosti niitä ylöspäin, jotta näkisi niiden takaa tuolla liikkeen seinällä olevan kellon ja sen osoittaman ajan.

Lomalta palattuamme ostin Tissotin.