Kuka mahtoi useimmin myöhästellä kouluaikana. Keneltä unohtui kotitehtävien teko lähes päivittäin. Kuka rikkoi koulun ikkunan. Ken oli se poika, joka oli tavattu opettajan puutarhassa omenavarkaissa. Kenen piirtämä oli tuhma kuva poikien vessan seinässä. Ei tarvinnut syyllistä useinkaan kauaa etsiä. Se oli Raittisen Veikko, Veka meidän kaverien kesken. Jos joskus joku muu oli sattunut tekemään jonkin pikku rikkeen, niitähän ne aina onneksi vaan olivat, ja syyllistä etsittäessä tietysti Vekaa ensin kovisteltiin, nosti hän melkoisen äläkän ja antoi opettajien tuta, että kuinka ihmeessä voidaan täysin syytöntä noin törkeästi epäillä. Tätä syyttömänä lähes tuomituksi julistettuna olemista hän jaksoi aina ihmetellä ja kovaan ääneen julistaa aina siihen asti, kunnes hänet taas kerran saatiin kiinni jostain tekemästään kolttosesta ja sai aiheellisesti syyllisyyden viitan kannettavakseen.

Opettajana luokallamme oli, olisimmekohan silloin olleet kolmannella tai neljännellä luokalla, vähän iäkkäämpi nainen, Sandra nimeltään. Hän oli hyvin tiukka ja vaati ehdotonta kuuliaisuutta kaikilta oppilailtaan. Kun hän sitten joutui meitä jostain syystä ojentamaan, useimmiten Vekaa, hänen tiukalle sidottu nutturansa tutisi oudosti eri tahtiin pään tärinän kanssa. Kerran jonkun yhteisen aiheellisen tai aiheettoman puheryöpyn aikana, kun koko luokka vakavana kuunteli saamaamme ojennusta, alkoi Vekaa kovasti nauruttaa. Opettaja naama tuimassa ilmeessä kysyi miksi Veikko nauraa. Ensin Veka ei sanonut mitään, mutta opettajan tivatessa naurun syytä, hän kertoi, että hän nauroi sitä, kun opettajan nuttura hyppii niin kummallisesti haukkuessaan meitä, ettei sitä nyt millään voi olla nauramatta. Koko luokka pidätti henkeään ja odotti pian tulevaa räjähdystä. Kaikki olivat hiiren hiljaa, myös opettaja. Hän lähti hitaasti kävelemään kohti Vekan pulpettia katse tiukasti poika parkaan suunnattuna. Siihen aikaan opettajat antoivat tottelemattomille oppilaille tukkapöllyä ja kipeitä luunappejakin. Näistä koulun kurituksista ei silloin uskaltanut kotona puhua mitään, koska se olisi tietänyt uutta kovempaa kurinpalautusta kotiväeltä. Veka veti päätä hartioiden väliin ikään kuin saadakseen sen suojaan tulevalta tukkapöllyltä. Suuri oli hämmästyksemme, kun opettaja päästyään Vekan viereen, sanoi hyvin lempeällä äänellä: ”Minun pitää sitten varmaan leikkauttaa tukkani lyhyeksi, ettei herra Raittisen oppimiskyky ainakaan kaadu nutturani hyppelyyn.” Tämän jälkeen hän kääntyi takaisin, kulki luokan eteen ja jatkoi opetustaan. Koko kesken jäänyt luokan ojentaminenkin jäi siihen.

Sitten kevättalvella sattui, että opettajamme joutui jonkin sairauden takia operoitavaksi sairaalaan ja sijaiseksi saimme nuoren todella nätin neiti-ihmisen, liekö ollut joku opiskelija, kun oli pukeutunutkin minihameeseen. Muut opettajat olivat ohjeistaneet tätä tulokasta, että luokalla oli yksi poika, joka luonteeltaan ei ole häijy, mutta häneltä voi odottaa milloin mitäkin pikku kolttosia. Oli myös varmaan kehotettu ottamaan heti turhat luulot Vekalta pois. Veka käyttäytyikin aluksi ihan yhtä mallikkaasti, kuin me muutkin, mutta sitten taas alkoi ilmetä pientä jurmuilua ja Veka jäi usein koulun päätyttyä jälki-istuntoon sovittamaan rikkeitään. Veka sanoi, että hän jää ihan mielellään, koska silloin saa olla kahdestaan sen nätin opettajan kanssa. Rehvasteli myös, että hän jo vähän ymmärtää näitä asioita. Meistä muista moni ei varmaan vielä ymmärtänytkään.

Eräänä aamuna tullessamme kouluun, huomasimme opettajien käyttäytyvän normaalia touhukkaammin, hieman hermostuneen oloisina. Meidät oppilaat komennettiin ensimmäisellä tunnilla heti aamuavauksen jälkeen katsomaan, että piha-alue on siisti ja myös luokkahuoneet laitettiin edustuskuntoon. Opettajamme kertoi, että tänään teidän kaikkien on käyttäydyttävä oikein hyvin ja mallikkaasti. Ei saa huutaa eikä puhua tunnilla muuta kuin vastata opettajan tekemiin kysymyksiin. Pitää istua ryhdikkäästi ja olla muutenkin kuin pienet enkelit. Syy, miksi näin, on se, että tarkastaja tulee kouluun. Kaikkien on muistettava tämä, myös Veikon. Hetken mietittyään hän kuitenkin sanoi, että parasta on kuitenkin jos Veikko menisi aivan luokan takimmaiseen pulpettiin istumaan ja muistaisi olla aivan hiljaa, vastata vaan, jos hän tai tarkastaja jotain kysyy. Veikko meni. Pulpetti oli sellainen kahden istuttava, johon Veka sitten meni yksinään istumaan. Näin jatkettiin oppituntia ja me kaikki, myös Veka, olimme juuri niin kiltisti, kuin opettajat olivat toivoneetkin.

Sitten kesken uskontotunnin oveen koputettiin ja tarkastaja astui sisään. Hän oli vanhemman puoleinen iso mies, sanoi päivää johon koko luokka kuuluvalla äänellä vastasi ensin noustuamme seisomaan. Tarkastaja kääntyi opettajan puoleen ja sanoi, että olkaa hyvä ja jatkakaa oppituntia. Tämän sanottuaan hän käveli läpi koko luokan kohti pulpettia, jossa Veka istui ja ahtautui hänen viereensä istumaan. Näin selvästi opettajan punastuvan hermostumisen vuosi. Ajatteli varmaan, että miksi olikin laittanut Veikon sinne eikä jotain muuta ”mallikelpoisempaa”. Hän jatkoi kuitenkin opetusta hypistellen liitua kädessään seisoessaan liitutaulun edessä. Hän kysyi luokalta: ”Mitä Jeesus sanoi Sakkeukselle havaittuaan hänet puussa.” Johtuiko tarkastajan läsnäolon aiheuttamasta jännityksestä tai mistä, mutta kukaan ei nostanut kättään osoittaakseen tietävänsä oikean vastauksen. Tästä opettaja hermostui entistä enemmän ja liitu kädessä alkoi hyppiä yhä taajemmin. Hän toisti kysymyksen ja samalla liitu putosi hänen kädestään vierien seinän viereen liitutaulun alle. Opettaja kääntyi ja kumartui nostamaan pudonneen liidun, kääntyi kasvot punaisena taas luokkaan päin. Ainoastaan yksi käsi oli ylhäällä, Veikon. Opettajan ei auttanut muu kun antaa Veikon vastata. Tämä nousi ylös ja sanoi kuuluvalla äänellä: ”Onpa upea takamus.” Opettaja tuli kasvoiltaan valkoisen ja punaisen kirjavaksi, huusi Veikolle. ”Ulos ja heti. Mene rehtorin kansliaan.” Veikko lähti nolona kohti luokan ovea, kääntyi kuitenkin tarkastajaan päin tokaisten: ”Älä kuiskaa jos et tiedä.”

Veikosta tuli isona linja-auton kuljettaja.