Olin taas kerran Ryhäsillä. Kalle, talon isäntä, karjalaismies, oli minut hakenut. Hänen autoryjänsä kun oli tehnyt temput ja jättänyt hänet ja vaimonsa Hiljan kauppareissulla tien varteen. Kalle oli kävellyt meille vajaan parin kilometrin matkan. Oli pyhää vihaa täynnä autonsa takia ja kiroillen selitti, miten orlovilainen, joksi hän Ladaansa kutsui, oli nyt tehnyt sen viimeisen metkunsa hänelle. Kysyi, voisinko auttaa siten, että ajettaisiin tapahtumapaikalle ja haettaisiin Hilja sieltä, sekä hinattaisiin Lada kotimäelle. Hilja saisi sitten mennä polkupyörällä kauppaan ja me alettaisiin korjata autoa sellaiseen kuntoon, että se sitten voitaisiin ajaa romuttamoon. Kovin oli Kalle sydämistyneen oloinen ja sanoinkin, että eiköhän me ajeta kauppareissu samalla kertaa, ettei Hiljan, vanhan ihmisen, tarvitse lähteä pyöräilemään mokomaa matkaa.

Näin me sitten teimmekin ja kyllä Kallekin rauhoittui kun olimme vian autosta löytäneet ja korjanneet. Bensaletku, joskus aikoja sitten kupariputken katkeamisen takia muoviletkun palasella korjattu, oli ajan hampaan syömänä kulunut puhki ja polttoaineen kulku kaasariin oli näin katkennut. Korvasimme katkenneen letkun uudella muoviletkun pätkällä. Tämän jälkeen menimme sisään, jossa Hilja oli luvannut kiehauttaa kahvit sitten kun hommiltamme sinne ehtisimme.

Istuimme pirtissä ja Hilja kysäisi, mikä vika vanhaan rohjoon oli tullut. Kerroin katkenneesta bensaletkusta ja kerroin myös, että olimme korjanneet sen muoviletkun pätkällä. Jatkoin vielä, että uskoisin letkun kestävän varmaan sen verran ajoa, että auto romuttamolle saadaan. Tämän sanoin pilke silmäkulmassa ja silmäniskun nakkasin Hiljalle näin sanojeni myötä. Tähän Kalle:

  •  Tsop, tsop poitsu. Älä sinä ala minun autoani vielä romuttamoon tuomita. Kuule, minä ajoin autoa jo silloin kun sinä taputtelit lällää (mitähän se lälläkin oikein mahtoi olla) keittiön lattialla ja jo paljon ennen sitä. Kyllä minä tiedän milloin auto on romu ja milloin vaan pikku vian takia vähän kopelointia kaipaava. Olisin minä itsekin voinut sen vian korjata, mutta ajattelin, etten viitsi käsiäni tahria ja sinähän olet ihan joutava sellaisen pikku homman hoitamaan. Minä sitten aikanani korjailen vähän enemmän taitoa ja tietämystä vaativia remppoja. En kai minä nyt suinkaan niin kaheli ole, että hyvän autoni noin pienen vian takia hylkäisin. Se tulee palvelemaan, ja takaan että moitteitta, vielä usean vuoden ajan, enkä minä millään muulla vehkeellä niin halvalla kulje, kuin vanhalla uskollisella orlovilaisella. Kyllä näin on jämtti äläkä luule, etten huomannut sitä silmäniskuasi ja alahan akka keitellä sitä kahvia.

Kirosanoja pursui Kallen tapaan runsaasti puheen seassa, mutta ne eivät olleet muuta kuin keskustelun mausteena enkä niitä osaa oikeisiin paikkoihin tekstiä laittaa, en ainakaan siten, miten hän ne lausui. Kallen tyyliin kun kului voimasanojen ahkera käyttö, mutta kuitenkin niin hienolla tavalla, ettei niiden vuoksi kukaan, eivät edes niin sanotut tosi uskovaisetkaan olleet mieltään pahoittaneet. Kalle, samoin kuin Hilja olivat heimoperiteittensä takia hyvin sanavalmiita ja heidän juttujaan oli todella hauska kuunnella.

Kahvia juodessamme kävimme vilkasta keskustelua erilaisten juttuaiheiden tiimoilta. Minä olin enimmäkseen kuuntelulla ja vastailin kun minulta jotain kysyttiin. Autoasia oli jo loppuun kaluttu, eikä siitä sen kummempaa keskustelua enää käytykään. Tiesin, ettei Kalle siitä luopuisi ja se tulisi olemaan varmasti heidän viimeinen kulkupelinsä. Kilometrejä kertyi vuoden mittaan sen verran, mitä parin päivän välein tehtävät kauppareissut vaativat, eipä juuri muuta ajettavaa heillä ollut.

Eräs jutustelun aihe jäi mieleeni, joka kahvia juodessamme käytiin Hiljan ja Kallen kesken. Hilja kysäisi:

  • Muistatteko sitä Lahtisen Leenaa, joka asui noin kolmisen vuotta sitten tuossa meidän naapurissamme. Tapasin hänet viime viikolla ja hän on mennyt naimisiin?

Minä muistin Leenan oikein hyvin ja nyökkäilin, mutta Kalle kysäisi:

  • Niin, oliko se Leena sellainen vaaleatukkainen tyttö, siinä vähän päälle parikymppinen. Oikein soman näköinen upeavartaloinen, melko isorintainen ja kapeauumainen nainen, jolla oli tapana aina kesällä ottaa aurinkoa siinä takapihallaan hyvin pienet bikinit päällään?

Tähän Hilja sanoi, että juuri se sama ihminen. Kalle vastasi:

  • Niin, että muistanko? Kyllä muistan, mutta hyvin hämärästi.

Kalle lopetti orlovilaisella ajon jo seuraavana vuonna.