Täytin seitsemäntoista ja päätin pyrkiä vapaaehtoisena armeijaan. Kovasti houkuttelin Perttu-serkkuani tekemään samoin, mutta hän ei jostain syystä innostunut asiasta. Hänen isänsä, Enska-setäni, kehotti poikaansa tekemään samoin, mutta mikään ei auttanut, Perttu oli jääräpäisesti päättänyt odotella varsinaista armeijaan astumisikää. Syynä oli, näin uumoilin, hänen kuluneen kesän aikana löytämänsä tyttöystävä. No, minä pyrin ja pääsin. Perttu jäi vielä siviiliin ja ajoi ajokortin. Tyttöystävä jäi, mutta minä sain lomilla ollessani kyyditystä, milloin minnekin, Pertun hankkimalla autolla. Hyvä kuski hän olikin. Monet tanssireissut teimme ja välillä, milloin työtään ehti, heitti minut rautatieasemalle lomani loppuessa. Näin säästin pieniä rahojani, kun ei tarvinnut linja-automaksuja maksella.

Aikanani pääsin siviiliin ja sain mukavan työpaikan. Perttu oli puolestaan käynyt syyneissä ja odotteli armeijaan astumista. Vielä hänellä oli kuitenkin tähän tapahtumaan aikaa lähes vuosi, joten elämä jatkui toistaiseksi vielä vanhaa rataa. Arkipäivät olimme töissä, silloin myös lauantaisin viisi tuntia, mutta illat ja sunnuntait kuluivat yleensä yhdessä omilla reissuillamme. Ihmeellistä, miten silloin nuorena sitä jaksettiinkaan. Välillä yöunta saatiin vain muutama hassu tunti, kun illat venyivät pitkiksi ja aamulla aikaisin piti lähteä sorvin ääreen. Enska välillä kaljapäissään innostui kehumaan, ettei hän aikoinaan nuorena miehenä tainnut nukkua kiivaimpaan aikaan pariin kolmeen viikkoon silmällistäkään, kun piti tuota Selmaa riiata. Ei kuulemma Selma malttanut päästää miestä vapaalle kun oli hyvän makuun päässyt. Päälle tuli rähäkkä nauru ja silmilleen Selman tiskirätti.

Eräänä sunnuntaiaamuna, olin jäänyt Pertun luokse yöksi, tuli Selma herättämään meitä. Hän oli vähä tuohuksissaan ja kertoi, että nyt pitäisi isäntä hakea putkasta kotiin. Enska kun oli illalla lähtenyt juovuspäissään toikkaroimaan kylän baariin. Sieltä oli poliisit vienyt miehen putkaan, kun ei ollut suostunut kehotuksesta huolimatta poistumaan. Selma kertoi Enskan soittaneen ja pyytäneen kyytiä kotiin.

Rupesimme vetämään vaatteita yllemme Pertun sadatellessa, ettei saakeli saanut edes vapaapäivän aamuna nukkua kun piti äijää lähteä hakemaan. Selma oli keittänyt kahvit ja joimme ne kaikessa rauhassa. Selma tuumikin, että ei mitään kiirettä, antaa miehen vähän odotella, niin oppii vastaisuudessa tottelemaan baarihenkilöitä. Ei tämä Enskan putkareissu ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään. Hän kertoikin sen olevan vähän niin kuin toinen koti.

Lähdimme kahvit juotuamme hakemaan isäntää kotiin. Siellä hän odotteli vartijan kanssa rupatellen meitä. Autoon päästyään kertoi jättäneensä pikkutakkinsa baariin ja pyysi ajamaan sen kautta. Perttu sadatteli, ettei hän ole mikään putkakuski ja että saat kyllä pistää tupakka-askin palkaksi, perkule, kun ei saa edes nukkua sunnuntaiaamuna. Enska oli höövelillä päällä luvaten tupakka-askin kummallekin. Mainitsi taas, ettei nuorena niin paljoa unta tarvitse, ja että hänkin nuorena saattoi valvoa parikin viikkoa, kun -. Tässä vaiheessa Perttu keskeytti, sanoen, että tuo on kuultu jo niin moneen kertaan, että anna nyt jo olla.

Baarissa Enska sai takkinsa, pyyteli anteeksi eilistä niskurointiaan ja pyysi vielä saada juoda pullon pilsneriä, kun oli niin ”nelikulmainen” olo. Enska joi vielä toisenkin pullon, olisi juonut kolmannenkin, mutta siihen Perttu sanoi terävän stopin. Moittipa Enskaa vielä pelkuriksikin, kun koetti niin vältellä ”kiirastulta”, eli Selman tapaamista.

Siirryimme baarista autoon. Samalla alkoi vanha Blaupunkt saatuaan virtaa, suoltaa ulos Ateenalaisten marssia. Mahtoiko olla Saijonmaa, joka lauloi: ”Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä, urhona kaadut.” Ja: ”Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä.” Ja niin edelleen.

Enska sanoi laulun loputtua, ettei hän ole ikinä kuullut suurempaa soopaa. Kuolema ei ole mikään kaunis tapahtuma, ei varsinkaan sodassa, eikä kenenkään nuorukaisen ”kuulu” kuolla. Se pitäisi varata vanhoille ja sairaille. Sodassa kuollaan, mutta se ei ole mikään kaunis tapaus. Antakaas kun kerron teille erään sota-aikaisen tapahtuman, sanoi Enska. Perttu oli vähän täynnä isänsä kertomuksia ja varoitti, että älä nyt ala taas kertomaan jotain vanhaa valheeksi todettua kuivaa tarinaasi, hän ei jaksa sitä kuunnella. Tähän Enska:

• No joo tunnustetaan, että olen joskus vähä lykännyt lyhyvää, eli värittänyt tarinoitani, mutta vannon, että seuraava tarina on niin taivaan tosi. Se sattui sota-aikana ja kuvaa sen, mitä äsken jo sanoin, että kuolema ei ole mikään kaunis tapahtuma. Samassa joukko-osastossa, oikeastaan samassa joukkueessa, missä olin, oli myös eräs poika pohjanmaalta. Hän oli vähän jumalattoman pitkä. Ainakin parikymmentä senttiä pitempi teitä, siis reilusti päälle kaksi metrinen. Niin onnettomasti hänelle kävi, että eräässä ankarassa vihollisen tykistön tukemassa hyökkäyksessä hän kaatui. Vain vaivoin saimme lyötyä vihollisen takaisin. Minultakin loppuivat jo kaikki panokset ja jouduin konekiväärin vyöllä huiskimaan päälle ryntäävää hyökkääjää.

Tähän Perttu tokaisi, että taitaa taas tulla sitä lyhyvää. Enska jatkoi:

• Sori, pääsi kertomus karkaamaan, mutta nyt taas sitä faktaa. Niin, siis se pitkä koijari kaatui, tosin muitakin meiltä meni, mutta tältä repeytyi ihan pää irti ruumiista. Ei ollut mikään kaunis näky. Mies laitettiin muiden kaatuneiden tavoin raakalaudasta tehtyyn arkkuun. Koska hän oli niin pitkä, ei hän mahtunut arkkuun siten, että pää olisi ollut omalla paikallaan, laitettiin se irronnut nuppi miehen jalkojen väliin. Näin saatiin arkun kansi kiinni ja ruumis lähetettiin kotiin haudattavaksi. Kertoivat, että kun lähetys saapui kotiasemalle, kutsuttiin pojan äiti tunnistamaan poikansa. Itkien tämä oli tullut paikalle, mutta kun arkun kansi oli avattu, oli äiti tokaissut, ettei tämä kyllä ole hänen poikansa, vaan todennäköisesti joku synnytykseen kuollut Lotta.”

Perttu sai kessun natsat kotiutuessaan armeijasta.