Isäni kotona oli kuusitoista lasta. Oli siinä pientilallisella aherrettavaa, että sai joka päivä leipää ja vähän muutakin purtavaa pöytään. Vaatteet kulutettiin niin loppuun kuin se vaan oli mahdollista. Mikäli isommilta jäi jotain riepua pieneksi omille olilleen ripustettavaksi, niin aina oli joku pienempi sen saapa. Koska lapsia oli noinkin paljon, eivät kaikkein vanhimmat asuneet enää kotona nuorempien syntyessä. Sitä mukaa kun ikää karttui, piti lasten tarttua työn syrjään kiinni ja sitten aikanaan lentää ulos kotipesästä maailmalle. Useimmat saivat rengin tai piian pestin jostain talosta. Sitten aikanaan menivät avioon ja perustivat oman kotinsa.

Vanhin pojista, Eerikki nimeltään, siis minun vanhin setäni, asusteli kuitenkin kotonaan niin pitkään kuin suinkin mahdollista. Hänestä odotettiin isänsä jälkeen kotitilan pitäjäksi. Koitti kuitenkin kolmekymmentäluvun lama-aika. Koti ei enää millään pystynyt elättämään kaikkia siellä asuvia. Siispä oli Eerikinkin lähdettävä jostain elantoaan hankkimaan. Koti sijaitsi länsirannikolla, lähellä Rauman kaupunkia. Eerikki oli sitten eräänä keväisenä päivänä lastannut polkupyöränsä päälle vähäisen omaisuutensa, vaatenyytin, kirveen, sahan ja äidiltään saamansa eväsrepun ja lähti polkemaan itää kohti. Matka jatkui useita päiviä, vaan missään ei ollut työpaikkaa tarjolla. Eväät loppuivat, mutta aina jostain talosta hän sai jotain pientä askaretta vastaan vähän ruokaa ja yösijan. Tiet olivat silloin sorateitä ja polkupyöräkin joutui koville. Eerikki korjaili kulkuvälinettään minkä pystyi, mutta lopulta se oli myytävä muutamalla markalla, kun ei siitä enää ollut matkanteon nopeuttajaksi.

Vihdoin Eerikki saapui Joutsenoon asti. Sieltä löytyi ensimmäinen pesti. Hän pääsi kaatamaan koivumetsää. Kaadettavia puita oli paljon. Isommista puista tehtiin tukkeja sahalle vietäväksi tai vaneritehtaalle toimitettavaksi, pienemmistä puista rankoja polttopuiksi. Eerikki työskenteli koko kesän parin muun kulkujätkän kanssa. Syksyllä homma oli hoidettu ja muut saivat lähteä, mutta Eerikille tarjottiin jatkosopimusta talossa. Hän jäi sinne rengiksi. Elämä alkoi taas sujua.

Talossa oli myös piikoja ja erääseen Salme-nimiseen verevään karjalaistyttöön Eerikki sitten ihastui. Sydämet heillä tuntuivat lyövän samaan tahtiin, koska jo keväällä heille soivat hääkellot. Isäntäväki hoiti häät, kuten tapana oli. Eerikin koti oli kaukana, joten sieltä asti ei päässyt häihin kukaan. Muutaman kuukauden nuoripari asui isäntätalossa hoitaen rengin ja piian hommia, mutta jo seuraavana syksynä he muuttivat pieneen taloon naapuri pitäjään. Sitten aukesivat työmarkkinat. Alkoivat Itä-Suomen linnoitustyöt.

Eerikki pääsi rakennusporukkaan ja Salme jatkoi piian töitä, kunnes synnytti potran pojan ja jäi kotiäidiksi. Linnoitustyöt jatkuivat ja Eerikki ahersi niissä. Syntyi toinen lapsi Eerikille ja Salmelle. Sitten syttyi talvisota. Eerikki joutui rintamalle. Elämä muuttui uudelleen epävarmaksi. Sota kuitenkin päätyi aikanaan ja Eerikki rupesi puhumaan Salmelle muutosta kotipuoleen Satakuntaan. Johtuko sitten sodan jatkuvasta uhasta vai mistä, niin Salme suostui Eerikin toiveeseen. Talo myytiin ja lähdettiin koko perheen voimin kohti Eerikin entistä kotipaikkaa. Matkaa tehtiin junalla, linja-autolla ja lopputaival hevoskyydillä. Perille saavuttiin aikanaan ja asetuttiin asumaan väliaikaisesti kotitalon saunakamariin. Eerikki pääsi paikkakunnalle perustettuun tehtaaseen töihin.

Niin kotiväki kuin muut paikkakuntalaisetkin ihastelivat sekä Salmen kauneutta, että hänen murrettaan. Eerikki oli myös jonkin verran omaksunut matkallaan karjalan murretta, mutta Salmelta sitä tuli niin, että toisinaan oli jopa ymmärtämisvaikeuksia muiden ihmisten kanssa puhuessaan. Eerikki palasi nopeasti omaan puhetyyliinsä, mutta Salme posmotti vaan lapsena oppimallaan tavalla.

Syttyi jatkosota. Eerikki lähti taas rintamalle. Salme asusteli edelleen saunakamarissa. Eerikki kävi harvakseltaan lomalla. Sota tuntui kestävän. Kaikesta alkoi taas olla pulaa. Salme teki töitä kotitalossa. Onneksi oli karjaa ja peltoa sen verran, että saatiin omista lehmistä maitoa ja omasta viljasta leipää. Joskus teurastettiin sika ja lammas. Salme synnytti myös yhden lapsen ennen sodan loppumista. Näin Eerikki pääsi parin viikon mittaiselle lomalle lapsen kastetilaisuuteen. Loman aikana Salme ilmoitti Eerikille:

• Seuraavalla kerralla kun tulet lomalle, tai ainakin sitten kun sota on ohi, niin minä lupaan osata puhua tätä täkäläistä murretta. (Tämän Salme kertoi karjalan murteella.)

Eerikki hymähti, mutta lupasi rakentaa Salmelle oman talon, jos tämä tässä onnistuisi. Sanoi myös, ettei Salmen murre silti mitään häiritse ja on itse asiassa ihan kivaa kuunneltavaa. Sota jatkui.

Sitten koitti rauha. Eerikki tuli kotiin. Salme puhui lähes täydellistä paikkakunnan murretta. Eerikki meni taas tehtaalle töihin, ja alkoi rakentaa omaa pirttiä. Kaikesta tavarasta oli huutava pula, mutta jostain Eerikki sai aina sen verran tarvikkeita, että rakennus edistyi. Kylään alkoi tulla siirtolaisia. Karjalan murretta posmotettiin yleisemmin. Silloin kun Salme alkoi jutella siirtolaisten kanssa, hän puhui heidän, ja siis myös omaa murrettaan, mutta paikkakuntalaisten kanssa paikkakunnan murretta. Joitain vaikeuksia hänellä kuitenkin ilmaantui puheessaan. D, R ja T kirjainten ”sääntöä” Salme ei täysin hallinnut. Koska satakunnassa ajetaan ”Riisseliautoilla”, ”Tahrotaan” kun mennään naimisiin ja niin ”Erelleen”. Kuitenkin puhe oli opitulla murteella varsin kelvollista.

Talo valmistui ja tehtiin vielä yksi tyttö pahnan pohjimmaiseksi, kuten Eerikki ilmoitti. Elämä asettui taas uomilleen ja kylä kasvoi. Eerikki lopetti työt tehtaalla ja aloitti rakennushommat. Oman talon rakentaminen ja ennen sotia tehdyt linnoitustyöt tuntuivat sen verran mukavammilta töiltä, että johdattivat hänet tälle polulle. Rintamamiestalojen rakentaminen oli vilkkaimmillaan, joten töitä riitti. Vanhin poika tuli Eerikki-isän työpariksi. Myös Salme oli toisinaan tekemässä joitain naistentöitä rakennuksilla.  Anoppi hoiti silloin pienintä lasta. Isommat olivat koulussa.

Kevätpuolella Salme oli ollut useana päivänä auttamassa miehiä rakennuksella, mutta joutui lopettamaan, koska vilustui. Nousi ankara kuume. Kuumetta jatkui viikon verran, kunnes se asettui. Siihen aikaan ei lääkäriä vaivattu, kuin hyvin vakavissa tapauksissa, eikä Salmekaan ollut suostunut menemään tohtorille, vaikka muut häntä siihen patistivat.

• En kai mä nyt tudhaan sinne mene, oli vaan vastannut.
• Turhaan, se on turhaan, korjasi yksi lapsista.

Salme korjasi murrevirheensä, ja ajatteli itsekseen, että pahus kun nuo deet, teet ja ärrät menevät sekaisin.

Salme parani muuten hyvin, mutta oikeaan käteen jäi kova särky. Olkavartta särki niin kovasti, että hän vihdoin viikkojen jälkeen meni lääkäriin, joka passitti oitis sairaalaan tarkemmin tutkittavaksi. Sairaalassa otettiin verikokeita ja pyydettiin tulemaan parin päivän kuluttua uudelleen.

Seuraavalla sairaalakäynnillä Salme pääsi lääkärin puheille, joka katseli laboratoriotuloksia hiljaa hymistellen Salmen istuessa tuolilla ja odottaen mitä tulemaan piti.

• Se on virus, totesi lääkäri.

Salme oli hetken hilaa, luimisteli lääkäriä alta kulmien, ja vastasi sitten:

• Kyllä se mun mielestä on käres.

Kunnanlääkärinä oli siihen aikaan Salonen.