Laurikaisen Lennistä tuli ihan kunnon mies - sikseen. Hän oli niitä niin sanottuja peräkamarin poikia vuosikaudet tai paremminkin vuosikymmenet. Viljeli salaojittamatonta peltoaan yhdessä isänsä kanssa ja talvisin kävi metsätöissä omalla metsäpalstallaan. Hieman kivulias äiti hoiti kotihommat, laittoi ruokaa ja pesi pyykit, mutta navettatyöt hänen piti lopettaa. Lenni isänsä kanssa joutui ne suorittamaan. Lehmiä oli alun alkaen ollut kymmenkunta, mutta vuosien varrella niitä oli vähennetty puoleen miesten työmäärän pienentämiseksi. Satakunta kanaa antoivat oman osansa työllistämisessä. Tosin äiti osallistui munien keräilyyn ja myös kanojen syöttämiseen. Töitä oli kuitenkin niin paljon, ettei Lenni juuri ehtinyt milloinkaan vakavasti osallistumaan nuorempanakaan ikäistensä kanssa seurusteluun. Niinpä hän vähitellen, ikään kuin huomaamattaan vuosien myötä jäi kotitaloonsa nuoreksi isännäksi. Hän asusteli peräkamarissa ja oli siis todellinen ”peräkamarin poika”, ei pelkästään olemuksensa mukaan.

Ei ilmestynyt Laurikaisille miniää kun ei poika toimentunut sellaista etsimään. Lenniä pidettiin kylällä auttamattomasti naisasioissa varsinaisena tumpelona ja arkaillen hän aina oli toiseen sukupuoleen suhtautunutkin. Hänen arkuuttaan lisäsi ehkä myös se seikka, että nuorena miehenä ollessaan isänsä kanssa metsätöissä, oli Lenni joutunut vakavaan onnettomuuteen. Traktori oli kaatunut ja Lennin oikea jalka oli ruhjoutunut niin pahasti, että se oli jouduttu amputoimaan hieman polven yläpuolelta. Lenni joutui siis käyttämään tekojalkaa. Niin hyvin hän oli oppinut kävelemään tekojalastaan huolimatta, että ulkopuolisen oli hyvin vaikea huomata minkäänlaista ontumista. Vuosien mittaan myös useat kyläläiset unohtivat hänen onnettomuutensa, eikä Lenni itse siitä milloinkaan tehnyt numeroa.

Hiljalleen Laurikaiset elelivät tilallaan ja äiti oli jo menettänyt toiveensa saada toista naisihmistä taloon. Hieman vanhemmat ihmettelivät, kun Lennille erään maatalousnäyttelyssä käynnin jälkeen alkoi tulla tarvetta vähintään kerran viikossa käydä läheisessä kaupungissa. Syyksi hän mainitsi mitä milloinkin, mutta kovin teennäisiltä ne alkoivat vaikuttaa. Kerran Lenni ilmoitti vanhemmilleen, että hän on pyytänyt erään maatalouskonsulentin käymään katsomassa miten heidän tilansa toimintaa voitaisiin kehittää. Kertoi konsulentin saapuvan seuraavana päivänä ja pyysi äitinsä laittamaan hieman parempaa tarjottavaa tavanomaisen kahvin ja pullan lisäksi.

Seuraavana päivänä miehet hoitivat aamuaskareet navetassa ja sen jälkeen Lenni laittoi puhtaan paidan päälleen. Kovin vanhemmat hämmästyivät, kun konsultti saapui. Olivat olettaneet tulijaa mieheksi, mutta hän olikin rehevä nainen. Tämä esitteli itsensä Iines Saariseksi. Pullakahvit juotiin ja juteltiin niitä näitä. Sitten Lenni lähti Iineksen kanssa katselemaan navettaa, kanalaa ja peltoja. Parin tunnin päästä palasivat yhdessä ja Iines lupasi tehdä kirjallisen kehitysehdotuksen Laurikaisille. Syötiin vielä yhdessä äidin laittama lounas. Sen aikana Iines kehotti heitä kuitenkin salaojittamaan peltonsa. Kertoi näin saatavasta lisämaasta, sarkojen poistamisesta seurauksena olevasta työ helpottumisesta ja rikkaruohojen vähenemisestä. Vielä jäivät Lenni ja Iines kahdestaan juttelemaan ennen Iineksen lähtöä edeltävää normaalia pitempää kättelyä.

Ajan myötä selvisi vanhemmille, että Iines oli iältään nelikymppinen, kuten Lennikin. Oli jäänyt kymmenenkunta vuotta sitten leskeksi. Hänellä oli pari aikuista lasta. Viimeisten vuosien aikana hänellä oli ollut useahkoja suhteita erilaisten miesten kanssa, mutta eivät ne olleet johtaneet kuitenkaan uuteen avioon. Koko kesän Lenni ja Iines kulkivat yhdessä, kävivät jopa tansseissakin. Tekojalkansa olemassaolon pystyi Lenni salaamaan Iinekseltä. Niin hyvin hän sen kanssa selvisi. Mitään intiimiä kanssakäymistäkään ei heidän välillään ollut, koska Lenni ei sellaista rohjennut esittää. Asiat etenivät kuitenkin ripeästi. Syksyllä salaojitettiin pellot. Hankittiin myös lisää lehmiä. Kanat myytiin teuraiksi, koska Iineksen laskelmat osoittivat niiden pidon kannattamattomaksi. Iines vieraili usein Laurikaisilla ja jäipä joskus yöksikin, aina kuitenkin omaan vierashuoneeseen.

Kevään kynnyksellä nuoripari meni kihloihin ja häät sovittiin pidettäväksi juhannuksena. Edelleen kaikki intiimit kanssakäymiset Lenni säästi hääyöhön. Iineksellä ei tietysti olisi ollut mitään pientä etukäteiskokeilua vastaan, kokemusta kun hänellä jo oli avioliitostaan ja myöhemmistä suhteistaan, miksei jopa aviota aiemmistakin. Hän kuitenkin viisaasti tuntien Lennin kokemattomuuden, leikki kovin siveää.

Sitten koitti häiden aika. Vieraita oli kummastakin suvusta ja lähes koko kylän väkikin oli kutsun saanut. Paikallinen palokunnan talo pursui vierailijoista. Tanssittiin, syötiin ja juotiin. Kaikilla oli hauskaa. Illan myötä juopui sulhokin juuri sen verran, että sai rohkeutta tulevaa hääyötä varten. Laurikaisen pihalla oli riihirakennus ja sinne oli morsiusparille sijattu vuode. Näin saisivat he viettää rauhassa yönsä.

Lenniä jännitti tuleva yhteinen hetki. Jalkansa, tai paremminkin jalattomuutensa hänen täytyisi vihdoin julkistaa armaalleen. Iines riisuutui, pani muodon vuoksi pitsireunaisen lyhyen yöpaidan päälleen ja meni sänkyyn puolittain istuvaan asentoon. Lenni istui seinän vieressä olevalla tuolilla ja alkoi riisua itseään. Kesäyö oli valoisa ja ikkuna antoi sitä sisään juuri sopivasti. Riisuessa itseään Lenni puhui Iinekselle, sanoen, että oli kertonut tälle jo seurusteluaikana kaikki salaisuutensa, kaikki, paitsi ei yhtä. Istuma-asennossa hän riisui housunsa, kohotti jalantynkäänsä ja sanoi, että tämä on se asia, josta hän ei ole kertonut. Iines kohottautuu hieman, punastuu ja vastaa hämillään:

• Onhan se aika iso, mutta eiköhän se mahdu.

Parin vuoden kuluttua äiti Laurikainen haudattiin ja pikku-Juho pudotti ruusun mummin hautaan.