Olimme juuri valmistumassa teknillisestä koulusta, kolmisen kymmentä salskeaa teknikko-oppilasta, ja valmistautumassa myös jo pitkään suunnitellulle Leningradin matkalle. Nykyäänhän kaupunki on nimeltään Pietari, mutta silloin vielä Leningrad. Edessä olivat pääsiäisen pyhät, ja ne olimme suunnitelleet viettävämme silloisen Neuvostoliiton toiseksi suurimmassa kaupungissa. Etukäteishankintoja olimme tehneet loman onnistumiseksi, ja rahasta kun oli silloin aina opiskelijoilla pulaa, niin hankinnat olivat kuulemamme mukaan helposti määränpäässä myytäviä hyvä voittoisia tuotteita. Laukuissamme oli useita nailonpaitoja, sukkahousuja, kuulakärkikyniä, purukumia ja farkkuja. Näistä saisimme rahaa paikallisilta asukkailta niin paljon, että voisimme elellä herroiksi, näin kertoivat siellä käyneet.

Lähtöpäivänä kokoonnuimme aamuvarhaisella Tampereen keskustorille, jossa nousimme matkatoimiston linja-autoon. Mukaan olimme ottaneet kolme neljä ulkopuolista kaveria, koska autossa oli tilaa ja näin saimme tingittyä matkakustannuksia hieman alemmaksi. Iloisissa merkeissä matka alkoi ja yhden kahvitauon matkalla pidettyämme saavuimme ensimmäisten autojen joukossa Vaalimaan rajanylityspaikalle. Kuljettajamme oli kokenut Leningradin kävijä ja hän nimenomaan tähdensi, että kannattaa olla mahdollisimman aikaisin Vaalimaalla. Näin vältimme suurimman ruuhkan. Pääsiäiseksi oli runsaasti matkustajia ja aikaisen rajanylityksen ansiosta selvisimme melko nopeasti myös neuvostoliittolaisten tullitarkastuksesta. Vähän ihmettelimme heidän vainoharhaisuuttaan, kun kaikki kassit piti tarkastaa kovin perinpohjaisesti, rahat ja korut laskettiin ja kirjattiin ylös ja vahdittiin kovin tarkasti, ettei kukaan saanut kääntää kameraansa kiellettyihin suuntiin.

Rajanylityspaikalla oli myös myymälä, josta ostimme tietysti vodkaa ja muuta evästä loppu matkaa varten. Alkoholi oli halpaa ja niinpä sitä tuli ostettua turhankin paljon. Puheensorina yltyi, kun ajelimme kohti Viipuria. Kaikilla oli hauskaa ja tutustuimme myös niihin ulkopuolisiin matkatovereihimme. Laulelimme ja iloitsimme tulevia päiviä ajatellessamme. Sitten saavuimme Viipuriin.

Viipurissa oli taas tauko, jonka aikana söimme asemaravintolassa ja kiersimme muutamissa kaupoissa. Totesimme kauppojen tavaravalikoiman ollen melko suppean. Viinaa oli tarjolla ja joitain pieniä matkamuistoksi myytäviä esineitä. Ruoka- ja vaatetavaratiskit ammottivat lähes tyhjinä. Ravintolan ruokatarjonta oli kuitenkin siksi hyvää, että saimme vatsamme täytettyä. Myös vodkaa kului taukomme aikana. Jouduimme odottamaan Viipurissa jonkin aikaa myös opastamme, jonka oli siellä määrä liittyä seuraamme. Opas saapuikin. Hän oli suunnilleen meidän ikäisemme kaunis nainen, Klaara nimeltään. Sitten lähdimme ajelemaan kohti lopullista päämääräämme.

Klaara kertoi meille matkan aikana asioita ja sääntöjä, joita pyysi meidän noudattavan. Kertoi, että Neuvostoliitossa on erilaiset lait ja säännöt kuin Suomessa, ja siksi vaikeuksien välttämiseksi niitä tuli noudattaa. Ilta oli jo melko pitkällä, kun lopulta saavuimme perille. Hotelli, jonne majoituimme, oli Carja nimeltään, tarkoitti kuulemma Tähteä. Saimme huoneet, kuhunkin kaksi tai kolme henkilöä. Minä sain kahden hengen huoneen. Sitten menimme syömään hotellin ruokatupaan. Ravintolaksi sitä kutsuttiin, mutta jo siihen aikaan moni työmaaruokala Suomessa oli paljon kodikkaampi ja siistimpi. Ruoka oli kuitenkin syötävää ja sen jälkeen tutustuimme paremmin hotelliin ja sen ympäristöön. Hotelli sijaitsi melko sivussa ja oli parhaat aikansa jo elänyt. Emme kuitenkaan valittaneet sen tasosta, kun tarkoituksemme oli kiertää ja katsella enempi keskikaupungin nähtävyyksiä ja sen yöelämää.

Ensimmäisen aamuna mennessämme syömään, oli usea henkilö meistä jo myynyt joitain tavaroitaan ja olipa joku jo tullut petetyksikin. Oli saanut väärää rahaa maksuksi. Se ei kuitenkaan tahtia haitannut. Aamupalan jälkeen lähdimme kaupunkikierrokselle. Klaara oli hyvä opas ja kertoi meille eri nähtävyyksien historiasta. Kävimme Eremitaasit, Iisakin kirkot, Pietari Paavalin linnoitukset ja muita turistinähtävyyksiä läpi. Klaara osoittautui melko nopeasti hyvin suvaitsevaiseksi henkilöksi. Hän nauroi meidän neuvostoliittovitseillemme ja ainoastaan joissain julkisissa paikoissa sanoi ”sssh”, koettaen saada meidät vaikenemaan. Nähtävää oli paljon.

Iltaisin Klaara oli kanssamme eri ravintoloissa, joissa vietimme iltaa. Soimme, joimme ja tanssimme. Vaikeaa oli siihen aikaan saada muista venäläisistä tanssiseuraa, mutta joku aina joskus onnistui. Suomalaisia oli kuitenkin runsaasti paikalla. Myynti kävi hyvin ja kaikilla oli ruplia runsaasti, jopa enemmän, mitä kykeni matkan aikana tuhlaamaan. Venäläisten vaatteet olivat siihen aikaan vähemmän muodikkaita ja kauppojen vähäisestä tarjonnasta johtuen meidän tuomamme menivät kuin kuumille kiville. Näin kului ilta toisensa jälkeen. Sitten sattui pahempi tapaus.

Toinen huonetovereistani, Kimmo, kaatui liukkaalla kadulla. Taisi juotu vodkakin auttaa asiassa. Hän löi päänsä jäätyneeseen maahan ja näytti hetkeksi menneen tajuttomaksikin. Huolestuimme, emmekä syyttä. Päästyämme hotelliin, valitti Kimmo päätänsä särkevä. Hän otti jotain särkylääkettäkin, mutta ei tuntunut auttavan. Kun hän alkoi oksentaa, menin Klaaran huoneen ovelle kolkuttamaan. Klaara avasi oven ja kuultuaan tapahtuneesta, hän sanoi tilaavansa auton ja kysyi, lähdenkö mukaan viemään Kimmoa sairaalaan. Lupasin, ja sitten menin valmistamaan Kimmoa lähtökuntoon. Sairaalassa lääkäri totesi hänen saaneen aivotärähdyksen ja sanoi pitävänsä Kimmon sairaalassa. Mitään sen vakavampaa ei ollut ja uskoi hänen olevan taas liikekannalla ehkä jo parin päivän jälkeen, kun kotimatkamme alkaisi.

Saavuttuamme hotelliin, pyysin Klaaraa huoneeseeni ilta- tai paremminkin yödrinkille. Ihmeekseni hän suostui. Istuimme ja juttelimme pitkään. Klaara avautui ja kertoi minulle Neuvostoliiton saavutuksista, mutta myös heidän huonoista asioistaan. Kun kysyin vodkan rohkaisemana, että miksi meitä turisteja salakuunnellaan ja vahditaan niin tarkoin, ja kuinka hän uskaltaa puhua näin avoimesti, jos vaikka joku salakuuntelee meitä. Klaara sanoi tietävänsä varmasti, ettei meitä tässä hotellissa kuunnella ja muiden kysymysteni aiheiden hän sanoi olevan juuri niitä Neuvostoliiton huonoja asioita. Ruokaa Klaara kertoi olevan heillä riittävästi, mutta muista tavaroista, eritoten vaatteista, oli suuri pula. Lisäksi hän sanoi myös vaatteiden olevan melko rumia ja huonolaatuisia. Klaaran kauniit silmät ja hänen avoimuutensa saivat minut herkälle mielelle ja niinpä minä kaivoin kassistani yhdet myyntiin tarkoittamani naisten farkut. Sanoin uskovani niiden olevan hänen kokoaan ja haluavani antaa ne hänelle lahjaksi. Klaara ilostui silminnähden, riisua riipaisi päällään olevat housut pois ja sujautti saamansa farkut jalkaansa. Totesimme niiden olevan kuin hänelle tehdyt. Klaaran iloa oli hauska katsella. Hän jopa suikkasi suukon kiitokseksi suoraan suulle. Klaara lupasi kertoa minulle todeksi väitetyn tarinan Neuvostoliiton huonosta vaatevarannosta. Tarina oli seuraavanlainen:

Moskovalainen mies täytti sata vuotta. Hän oli kunnostautunut työ sankari ja niinpä hänelle pidettiin kaupungin puolesta hieman normaalia paremmat syntymäpäiväjuhlat. Etukäteen kysyttiin mitä hän haluaisi syntymäpäivälahjaksi. Mies totesi, että kuusikymmentä vuotta sitten saadessaan muuttokäskyn Kaukasukselta Moskovaan, hänellä oli päällään melko huonot vaatteet. Nyt hänellä oli jo paremmat, mutta koskaan hänellä ei ole ollut kaksiosaista pukua. Voisiko hän saada sellaisen. Asia vietiin kaupungin johtajalle asti, mutta tämä totesi, ettei se oikein sovi, kun on niin monia muita korkea-arvoisia henkilöitä, jotka tarvitsevat pukua kipeämmin. Tämä esitettiin sankarille ja pyydettiin häntä esittämään joku toinen toive. Mies pyysi seuraavaksi saada vanhan nimensä takaisin, eli sen joka hänellä oli ollut Kaukasuksella asuessaan. Oli saanut uuden nimen moskovalaistuttuaan ja oli unohtanut vanhan nimensä. Taas asia vietiin kaupungin johtajalle, joka totesi arkistojen penkomisen olevan niin työlästä, ettei sellaiseen viitsitä ryhtyä. Joku muu toive olisi saatava. Seuraavaksi mies pyysi päästä Kaukasukselle katsomaan, jos vaikka hänen isänsä olisi elossa vielä. Ei ollut nähnyt eikä kuullut tästä mitään kuuteen kymmeneen vuoteen. Tämä sopi kaupungin johtajallekin ja niinpä mies lennätettiin entiselle kotikonnulleen. Kaukasus on siitä kuuluisa paikka, että siellä ihmiset elävät hyvin iäkkäiksi. Miehen saavuttua Kaukasukselle entiseen kotikaupunkiinsa, tuli ongelmaksi se, että kun hän ei muistanut vanhaa nimeään, ei myöskään osattu etsiä oikeaa miestä, mahdollista isäukkoa kaupunkilaisten joukosta. Mies muisti isänsä olleen noin neljä kymmentä vuotias hänen syntyessään. Seuraavaksi koottiin kaikki kaupungin noin sata neljäkymmentä vuotiaat miehet riviin torin laitaan. Heitä kertyi puolen sataa. Moskovalaistunut sankari alkoi tutkia näkisikö hän isäänsä rivissä. Päästyään rivin puoleen väliin, hän kapsahti yhden vanhuksen kaulaan ja alkoi itkien hokea ”Isä, isä, rakas isä”. Isä oli löytynyt ja juhlinta voi alkaa. Juhlan aikana koko ajan mukana ollut moskovalainen politbyroon henkilö kysyi, että miten ihmeessä sankari tunnisti isänsä, vaikka ei ollut nähnyt häntä kuuteenkymmeneen vuoteen? Mies vastasi:

-  Palttoosta.

Keskustorilla satoi lunta saapuessamme Tampereelle.