Samana vuonna kun täytin seitsemän vuotta, tutustuin Markus nimiseen poikaan. Aloitimme koulun samana vuonna, samassa luokassa ja vieläpä istuimme rinnakkain samassa kahden hengen pulpetissa. Luokat olivat siihen aikaan oppilasmääriltään suuria, meitäkin oli kolmisen kymmentä oppilasta luokassa. Opettaja ripotteli meidät ensimmäisenä koulupäivänä kaikki paikoilleen, joissa sitten istuimme syyskauden. Kevätkaudeksi vaihdoimme paikkoja vieruskavereiden kesken. Näin vältettiin kuulemma toispuolisuutta, mitä se sitten tarkoittikin.

Melkein kaikilla lapsilla, varsinkin pojilla, oli lempinimi. Jorma oli Jope, Matti Masa, Risto Riku jne. Markus oli mukava poika. Nimensä takia hän sai erään uskontotunnin jälkeen lempinimekseen Apostoli. Tästä poikkeavasta nimityksestään hän ei ollut moksiskaan, ja hyvä niin. Jos jonkun huomattiin loukkaantuvan jostain asiasta, oli se kuin käsky ärsyttää tätä lisää, ellei loukkaantunut ollut fyysisesti niin vahva, ettei tätä uskallettu kiusata. Markus hyväksyi Apostoli nimensä ja se oli käytössä aina neljännen luokan loppuun asti. Nämä neljä kulunutta vuotta olimme parhaat kaverit. Sitten tiemme erkanivat. Markus siirtyi oppikouluun. Minulla ei siihen ollut mahdollisuutta, vaikka kovasti olisin halunnutkin. Sisaruksia minulla oli seitsemän ja perheemme talous ei antanut oppikoulumahdollisuutta. Siihen aikaan joutuivat oppilaan vanhemmat kustantamaan kaikki kansakoulun ylittävät kustannukset.

Markus kirjoitti myöhemmin ylioppilaaksi ja minä olin silloin jo työelämässä. Harvakseltaan tapasimme toisiamme ja juttelimme aina silloin niitä näitä. Markukselle lapsena annettu lempinimi oli unohtunut, mutta oli mitä ilmeisimmin ollut hyvin onnistunut. Hän nimittäin alkoi lukea teologiaa. Myöhemmin hänestä tuli pappi. Valmistuttuaan Markus sai työpaikan jostain melko kaukaisesta seurakunnasta. Aika ajoin kuulin tuttavien tai hänen sukulaistensa kautta joitain hajanaisia tietoja hänestä. Markus lähti myöhemmin lähetystehtäviin. Yhä harvemmin kuulin hänen elämänsä kehityksestä.

Itse menin naimisiin ja sain kaksi lasta. Elämä sujui hiljalleen. Arkipäivät seurasivat toisiaan. Aina viiden päivän jälkeen viikon vaihde katkaisi työrytmin, alkaakseen kahden päivä katkon jälkeen uudelleen. Näin kuluivat viikot. Suunnilleen neljän työjonon jälkeen vaihtuivat kuukaudet ja kahdentoista kuukauden jälkeen sai opetella kirjoittamaan papereihin uuden vuosiluvun. Yht’ äkkiä huomasin olevani keski-ikäinen. Olin edennyt työurallani vuosien varrella ja hoidin työnantajani kirjanpitoa. Jouduin erään uudistuksen takia aika ajoin käymään Helsingissä. Yleensä yksi matkapäivä riitti asioiden hoitoon, mutta toisinaan ne vaativat myös yöpymistä hotellissa.

Kerran taas yövyin eräässä hotellissa. Ollessani baarissa nauttimassa pientä iltapalaa, näin erään miehen astuvan sisään. Huomasin hänessä jotain tuttuja piirteitä. Aivoni käydä raksuttivat ja kaivoivat muistin sokkeloita. Sitten välähti. Sen täytyy olla Markus. Nousin ylös pöydästäni ja menin hänen luokseen. Kysyin, että olethan sinä Markus? Hän katsoi minua ja hetken aprikoituaan iloisena mainitsi nimeni. Halasimme, hyvin miehekkäästi tosin ja nauraa hekotimme katsellessa toisiamme. Tämän jälkeen menimme pöytääni istumaan. Minä jatkoin syömiseni loppuun. Keskustelimme vilkkaasti kertoillen kuulumisiamme. Markus sanoi myös yöpyvänsä hotellissa ja jatkavansa seuraavana päivänä kotiinsa vanhempiaan tapaamaan. Hän kertoi edelleen työskentelevänsä ulkomailla. Tilasin meille gintonikit ja ne juotuamme siirryimme Markuksen huoneeseen.

Jatkoimme keskustelua myöhään yöhön. Minibaaria verotimme pikku hiljaa, mutta kuitenkin melko kohtuullisesti. Joka tapauksessa alkoholi kihosi kivasti tukkaamme ja keskustelun sävy sai rohkeampia muotoja. Kyselin häneltä olivatko afrikkalaiset tytöt innoissaan, kun näkivät tuollaisen salskean pohjolan pojan keskuudessaan. Markus vannoi, ettei ole antanut sellaisten asioiden häiritä työtehtäviään. Kertoi kyllä olevansa kutsumustyössään. Naimisiin ei ole ehtinyt, mutta joskus on ajatellut, ettei hän kelpuuttaisi vaimokseen muita, kuin jonkun samalla ajatusmaailmalla varustetun, mieluimmin suomalaisen naisen. Ihminen kun on kuitenkin heikko luonteeltaan, niin mielessä kyllä oli käynyt joskus hieman levottomia ajatuksia nähdessään jonkun kauniin tumman tytön.

Sitten taas keskustelu vakavoitui. Markus halusi kertoa erään jo vuosia sitten tapahtuneesta melko ihmeelliseltä tuntuneesta tapahtumasta. Erään Afrikan maan eräässä kaupungissa oli ekumeeninen, eri uskontokuntien pappien ja piispojen, kokous. Kokous kesti useita päiviä ja eri päivinä oli erilaista asiaa. Joinakin päivinä kokous kesti ilta myöhään ja joinakin päivinä oli taas melko paljon vapa-aikaa. Ryhmätöitä tehtiin yleensä siten, että ryhmät koottiin eri uskontokuntien edustajista. Hän oli tutustunut ryhmässään kahteen suunnilleen saman ikäiseen mieheen. Toinen oli ortodoksi ja toinen roomalaiskatolinen. Eri uskonnoistaan huolimatta heistä oli tullut melko läheisiä. Vapaa-aikoinaan he olivat paljon yhdessä.

Eräänä päivänä olivat päättäneet lähteä onkimaan kaloja läheiseltä järveltä. Nämä toiset kertoivat hänelle olleensa jo aiemmin yhdessä onkimassa ja kalojakin oli tullut. Sopivat ottavansa eväsreput mukaa ja viettävänsä oikein mukavan iltapäivän vesillä. Vene saatiin vuokrattua paikalliselta perheeltä. Markus oli istunut veneen keulaa, ortodoksi keskelle soutajan paikalle ja katolinen pappi peräpäähän. Lähdössä oli sen verran sähinää, että päästyään kaislikon reunaan ja heitettyään ankkurin pohjaan, huomasi ortodoksi unohtaneensa onkensa rannalle. Rantaan oli vain parikymmentä metriä ja Markus kertoi leikillään sanoneensa, että kai sinä voit uiden hakea onkesi. Ortodoksi oli naurahtanut ja sanonut ettei tarvitse uida. Suureksi hämmästyksekseen Markus oli nähnyt kun ortodoksi oli astunut veneen reunan yli. Jalka oli painunut vai nilkkaa myöten veteen, ei enempää. Hieman horjuen oli tämä kävellyt vettä pitkin rantaan, ottanut onkensa ja palannut samaa reittiä takaisin.

Paljoa ei aikaa ehtinyt kulua, kun myös katolinen pappi huomasi jättäneensä eväsreppunsa rannalle. Markus ei tohtinut enää vitsailla, katseli vaan hämmästyneenä, kun tämä vuorostaan käveli vettä pitkin rannalle ja palasi reppunsa kanssa veneeseen. Hän jo arveli, että ovatko tosiaan eri uskontokuntien suhteet ylös Isoon Pomoon niin erilaiset. Ihan vatsa meni sekaisin sitä ajatellessaan. Vatsan pakotus yltyi ja lopulta Markuksen oli pakko päästä rannalla olevaan käymälään. Hän arveli, että jospa joku ihmeellinen voima antaisi hänellekin kyvyn kävellä näiden veljien tapaan veden päällä. Hän nousi ja sanoi käyvänsä rannalla. Muut olivat pitäneet asiaa täysin luonnollisena ja jatkaneet onkimista. Markus oli rohkeasti astunut veneen reunan yli, horjahti hieman ja putosi veteen. Eipä kannattanut veden pinta häntä, vaan upposi pinnan alle. Saatuaan veneen reunasta kiinni näki hän veljien katsovan häntä ihmeissään. Ortodoksi oli tokaissut: "Vahva on veljellä usko, vaan ei näköjään tiedä kivien paikkoja.”

Aamulla herätessäni ulkona satoi vettä.