Serkkuni Hesekiel, kutsumanimeltään Hese, asui lapsuus- ja nuoruusaikansa Itä-Suomessa lähellä luostarikuntia. Nyt hän on jo majaillut vuosikymmenet täällä Satakunnassa melko lähellä minun asuinpaikkakuntaani. Tapasimme säännöllisesti, koska kuuluimme samaan isojen poikien kerhoon. Näissä tapaamisissa juttu luisti, toisten kertoessa osin tosi- osin keksittyjä tarinoita ja toisten niitä kuunnellessa. Hese oli yksi parhaista kertojista ja minä ehkä kuuntelijoista.

Poikavuosinaan Hese oli ollut melkoinen viikari, aina pienessä pahassa. Omena- ja hernevarkaudet olivat olleet lumettoman ajan harrastuksia ja pirunviulun soitto, pakkasilmalla veden valuttaminen naapurien autonovien lukkoihin sekä muut pikku kolttoset talvella, ei sen pahempaa. Mikään nuorisorikollinen hän ei ollut ja itse kertoi ainoastaan ihmeen hänet siitä pelastaneen. Hese kertoi useaan otteeseen kokeneensa tämän ihmeen, joka ei sitten ollut kuitenkaan ollutkaan mikään pyhimykseksi julistettavan ihmeen arvoinen, vaikka se siltä oli aluksi tuntunutkin, ennen kuin karu todellisuus oli hänelle paljastunut. Taitavana jutun kertojana hän ei kuitenkaan tästä tarkemmin meille kuuntelijoille kertonut, hartaista pyynnöistämme huolimatta. Piti meitä jännityksessä ja antaen sen tiivistyä.

Erään tapaamisen aikana muutaman oluen jälkeen Hesen taas kertoessa juttujaan, joku meistä kuuntelijoista taas pyysi häntä kertomaan tästä nuoruusvuosien aikaisesta ihmeestä. Hese siemaisi lasinsa tyhjäksi ja mainitsi, että saattaisipa hän sen kertoakin, mutta kun tuota suuta niin kuivaa ja olutlasikin on tyhjä. No, joku kipaisi täyttämään hänen lasinsa ja niinpä alkoi ihme vihdoin paljastua. Se oli seuraavanlainen:

  • Kuten olen maininnut, olin poikasena aina pienessä pahanteossa ja voinpa kertoa olleeni kujeiden keksijänä melko huippuluokkaa. Kavereita sain aina mukaani, joskus jopa niin, etteivät he edes huomanneet tekevänsäkään mitään kiellettyä, ennen kuin joku pahanteon kohde, yleensä aikuinen, meitä ojensi jäätyämme kiinni tekosistamme.                                                                      Kerran olimme kaverini Kaken kanssa liikkeellä Kaken mopolla. Ei meillä kummallakaan vielä ihan ikä olisi riittänyt mopolla ajoon, mutta kun sellainen kerran oli hankittu, niin totta mooses sillä myös ajettiin. Eikä siellä meillä päin niin tarkkoja oltu muutenkaan noiden liikennesääntöjen kanssa.                                                                                                                           Bensaa tarvittiin ja rahatkin olivat vähissä. Huomasimme kuplavolkkari seisovan kyläkaupan sivustalla hieman poissa ihmisten silmistä. Volkkari oli sellainen vanhaa mallia, jonka takaikkunan keskellä oli pystypiena. Kaupan seinustalla oli tyhjiä kanistereita ja meillä mukana muoviletkun pätkä. Tuumasta toiseen. Hieman sivuille vilkuillen otimme kanisterin ja kaivoimme letkun esille. Ilman häiriötä saimme imaistua kannumme täyteen bensaa volkkarin tankista. Nyt ei tarvitsisi muuta kuin sekoittaa bensan sekaan hieman öljyä, niin menovettä olisi taas runsaasti. Olimme poistumassa paikalta, kun huomasimme kahden mustiin kaapuihin pukeutuneen nunnan kävelevän kohti volkkaria, astuvan siihen ja lähtevän ajamaan poispäin kohti parin kymmenen kilometrin päässä olevaa nunnaluostaria. Pikkupahoja olimme tehneet aina, mutta sen verran meillä oli kuitenkin häpyä, ettemme milloinkaan olleet kohdistaneet niitä luostarin asukkeihin. Katselimme toisiamme ja mietimme, että mitä nyt tekisimme. Entä jos nunnien volkkarista bensa loppuu kesken? Päätimme parin kymmenen minuutin tuumailun jälkeen lähteä ajamaan heidän peräänsä. Kake ajoi ja minä istuin takana pitäen raskasta bensakanisteria toisessa kädessäni. Vähän matkaa ajettuamme vaihdoimme aina ajovuoroa, koska kanisterin kannattelu rasitti kovin takana istujaa.                                                                                                                                Tällä välin nunnien auto oli tosiaan sammunut ja he olivat todenneet bensan loppuneen. Mikä nyt neuvoksi? Nunnat olivat hetken tuumailtuaan nähneet harvan metsikön takana olevan talon ja kävelleet polkua pitkin taloon. Talon väki oli kuultuaan nunnien ongelman ottaneet omasta autostaan pari kolme litraa bensaa. Talon alta oli kaivettu vanha pissapotta, johon bensiini oli laitettu ja sanottu, ettei astiaa tarvitse enää takaisin tuoda. Nunnat olivat lähteneet kohti autoaan samaa polkua pitkin. Vähän ennen tietä, oli toisen sisaren rakkoa pakottanut niin, että hänen piti kyykistyä pissalle pensaan suojassa. Tällä hetkellä me Kaken kanssa saavuimme mäen päälle, jonka juurella volkkari seisoi. Pysähdymme miettimään, mitä nyt tekisimme. Samalla huomasimme nunnat, joista toinen oli kyykyssä asiaansa hoitamassa ja toinen seisoi vieressä häveliääsi selin kumppaniinsa. Sitten asiaansa hoitava sisar nousi seisomaan, oikoi kaapunsa, nosti pissapotan ylös maasta ja lähti kävelemään kohti autoaan. Auton luokse päästyään nunnat aukaisivat bensatankin korkin ja kaatoivat pottansa sisällön tankkiin. Me katselimme Kaken kanssa ihmeissämme toisiamme ja vähältä piti, ettei katumuksemme muuttunut nauruksi. Tämän jälkeen nunnat sulkivat tankin korkin, avasivat volkkarin etupellin, siellähän oli sen mallin tavaratila, laittoivat potan sinne, sulkivat kannen ja astuivat autoon. Siinä vaiheessa minulta pullistuivat silmät melkein ulos päästä ja Kake pyllähti takamuksilleen, kun nunnat starttasivat autonsa käyntiin ja ajoivat pois.                                  Asian todellisuus selvisi meille myöhemmin, mutta ennen sitä jouduimme kyllä tyhjentämään mopon tankin omasta virtsastamme, kun se ei toiminut siinä.

Hese joi sinä iltana monet tarjoamamme oluet.