Lähellä kotitaloamme asui muuan pariskunta. Miehen nimi oli Kalle ja vaimon Hilja. Sukunimi oli Ryhänen. Pariskunta oli jo melko iäkkäitä. Mies täytti kahdeksankymmentä vuotta samana kesänä mistä tapahtumasta nyt kerron ja vaimo oli häntä parisen vuotta nuorempi. Heillä oli ollut yksi poika, mutta tämä oli kuollut tapaturmaisesti jo useita kymmeniä vuosia aiemmin. Ryhäset olivat Karjalan siirtolaisia ja olivat muuttaneet paikkakunnalle evakkoina.

Karjalaisveri on tunnetusti vilkkaampaa, mitä meidän satakuntalaisten suonissa virtaa. Tultuaan sodan päätyttyä kyläämme asumaan he sopeutuivat helposti joukkoomme. Vilkkaina keskustelijoina ei meidän tarvinnut kun kuunnella heidän puhettaan ja yrittää ymmärtää outoa murretta. Jo pikku poikana muistan Kallen ja Hiljan puhuessaan ehtineen esittää minulle kaksi kolme kysymystä, ennen kuin ehdin vastata ensimmäiseenkään. Tämä siitäkin huolimatta vaikka itsekin olen melko kova puhumaan. Vuosien myötä Ryhästen murre oli mukautunut muistuttamaan meidän enemmistön puhetapaa, mutta edelleen keskenään puhuessaan he suolsivat Karjalan murretta.

Poikansa kuoltua heillä ei ollut yhtään läheistä sukulaista, ainakaan he eivät tuntuneet milloinkaan vierailleen heidän luonaan. Samoin mahdolliset sukulaiset pysyivät visusti poissa heidän luotaan. Siirtolaisten yhteisiin tilaisuuksiin he muiden evakkojen tapaan osallistuivat. Vuosien kuluessa ja siirtolaisten lasten sulauduttua valtaväestöön nämä karjalaisten omat riennot vähenivät pikku hiljaa.

Viisi- ja kuusikymmenluvuilla oli ihmisillä tapana vierailla naapureissa ilman mitään erillistä kyläkutsua. Mentiin vaan juttelemaan, juotiin kahvit ja syötiin pullaa sen kanssa, jos sitä sattui olemaan. Valitettavasti nykyään tämä tapa on jäänyt pois. Pitää olla mitä hienointa tarjottavaa. Tavallista vierailua varten pitää valmistautua vähintään parin päivän varotusajalla. Vieraiden täytyy kehua kuinka hyvältä emännän loihtimat herkut maistuvat. Näin nykyään, vaan toisin oli ennen. Myös Ryhäset saattoivat tulla tupsahtaa meille aivan milloin tahansa ja aina he olivat tervetulleita. Me lapsetkin kuuntelimme mielellään heidän värikkäitä tarinoitaan, joita he auliisti kertoilivat. Heillä oli sana hallussaan ja vaikka Kalle oli kova kiroilemaan, ei se äitiäkään haitannut. Kallen kirosana oli ikään kuin adjektiivina toisen sanan edessä. Myös Hiljan kerronta oli välillä melko roisia ja hänen täydestä sydämestään lähtevää rehevää naurua oli ilo kuunnella.

Kalle oli lyhyen läntä, samoin kuin Hilja. Myöskään kumpaakaan heistä ei voinut parhaalla tahdollakaan sanoa hyvän näköisiksi, saatikka kauniiksi. Kallella oli melko suuret hörökorvat ja lähes aina muutaman päivän parran sänki. Lisäksi hänen tukkansa harotti aina pystyssä. Uskon hänen itse parturoineen sitä, kenties Hiljan avustuksella. Hilja kulki hiukan etukumarassa. Hänen kasvojensa iho oli hyvin tumma ja leukansa eteenpäin työntynyt. Vaikka heissä ei ulkoista kauneutta ollutkaan, niin heillä oli sen korvaukseksi siunaantunut muita ominaisuuksia. En usko heidän ikinä riidelleen kenenkään kyläläisten kanssa ja kaikki pidimme heistä hyvin paljon. Keskenään he kinailivat ja vitsailivat, mutta aina pilke silmäkulmassa.

Kallella oli vielä yksi joidenkin mielestä karehdittava ominaisuus. Hän oli miehisesti erittäin hyvin varustettu. Kaikki, jotka olivat nähneet hänet alasti, eivät voineet kuin ihmetellä. Kalle ei myöskään lahjojaan salaillut, päinvastoin. Jos joku asiasta hänelle mainitsi, niin Kalle osasi hienolla tavalla retostella asiasta. Mikäli Hilja sattui olemaan paikalla, saattoi hänkin laukaista jotain tilanteeseen sopivaa.

Sitten tullaan sen vuoden kevääseen, jona Kalle täytti kahdeksankymmentä vuotta. Lumet olivat sulaneet jo pois ja kiireesti vaihdettiin kesärenkaita autoihin. Kalle oli myös ehtinyt rengastamaan autonsa suvikumein. Mutta sitten tuli takatalvi. Yhtenä yönä satoi parikymmentä senttiä märkää lunta. Kalle lähti Hiljan kanssa päivemmällä kauppareissulle ja ajoi kotimatkallaan ojaan. Ei siinä pahemmin käynyt, mutta auto ei millään noussut omin avuin ylös. Ei, vaikka Hilja yritti työntääkin. Tulin autollani paikalle ja kuulin melkoista sadattelua Kallen suusta. Kun astuin ulos autostani, Kalle kirosi, kunka näin oli päässyt käymään. Minulla sattui olemaan hinausköysi autossani ja melko pian Kallenkin auto oli taas tien päällä. Kovin Ryhäset kiittelivät avusta ja komensivat minut kansaan pirttiinsä kahville. Ei auttanut kieltäminen, sillä sen molemmat tyrmäsivät, Kalle kirosanojen säestyksellä. Astuttiin sisään.

Hilja aloitti heti kahvin keiton ja Kalle keksi, että nyt sinä jätätkin autosi heidän pihaan ja otetaan plöröt. En uskaltanut kieltää. Kalle kaivoi kossupullon kaapista. Kun kahvi oli valmista, kaasi Kalle kirkasta kermaa sekaan omaansa ja minun kuppeihin. Hilja kiljaisi, että saakelin ukko, meinaatkos jättää minut väliin. No, Hilja sai myös plörönsä ja tehtiin vielä toiset ja kolmannetkin. Vielä jaksoi Kalle sadatella ojaan ajoaan ja Hilja ei malttanut olla sanomatta, että kyllä varmaan tuollaiselta mieheltä pitäisi jo ajot kieltää, kun ei vehkeitään hallitse. Kalle innostui kysymään, että enkö vehkeitäni ole kanssasi aina hallinnut, mitä? Hilja taas, että älä äijä vääntele asioita, tiedät kyllä mitä vehjettä tarkoitin. Kalle oli kuitenkin päässyt vauhtiin ja varmaan kossukin vaikutti asiaan. Hän tokaisi, että minullapa on pitempi häntä, kun tuolla meidän kissalla. Kissa makasi sohvalla ruoto suorana. Hilja vastasi minun hiljaa nauraessa, että ole vaiti. Vaikka sulla melkoinen onkin, niin kyllä kissalla on pitempi häntä. Niin siinä sitten lopulta kävi, kun kina oli jatkunut jonkin aikaa, ja kun jopa tiskivuoroista oli vetoa lyöty, että Hilja haki metrimitan ja mittasi ensin kissan hännän pituuden. Kalle laski reippaasti yhtään ujostelematta housunsa alas. Minä hieman häveliäästi koetin katsella vähän sivummalle, kun Hilja meni mittoineen Kallen elintä mittaamaan. Silloin Kalle sanoi isoon ääneen:

- Hei perkele. En anna tasoitusta. Mitataan samalla tavalla kun kissaltakin, meinaan persereijästä asti.

Illemmalla kävelin kotiin ja velipoika haki auton.