Herrasen Eemeli oli ammatiltaan kivityömies. Hänen jännä ammattinsa kiinnosti kovasti meitä kylän poikia. Kivityömiehen hommiin kuului muun muassa porailla kallioihin ja kiviin reikiä ja ampua ne sitten hajalleen dynamiitilla tai helpoimmissa tapauksissa, kuten kantojen raivauksessa, kantopommeilla.

Eemelin perheeseen kuului vaimo Anna ja kolme lasta. Kaksi vanhinta olivat tyttöjä, mutta nuorin, pahnan pohjimmainen, oli Olli-poika. Olli oli syntynyt varmaan viimeisillä aineksilla, kuten Eemelillä oli tapana kertoilla. Vanhemmat tytöt olivat jo teini-ikäisiä, kun perheeseen vielä siunaantui tämä viimeinen. Vaikka Olli olikin viimeisillä aineilla aikaan saatu, ei aineissa silti mitään vikaa ollut ollut, koska hän oli yhtä vilkas ja nokkela, mitä muutkin ikäisensä.

Olli kuului samaan ikäluokkaa, kuin minä ja muut kaverini. Meillä oli omat kujeemme ja liikuimme kujeinemme joskus melko vaarallisillakin alueilla. Tämä vaarallisuus oli kyllä jo silloin lapsena tiedossamme, mutta emme millään voineet touhuistamme luopua. Nyt aikuisena ihan hirvittää kun ajattelen, mitä olisi voinut sattua meille pojankoltiaisille. Niin uhkarohkeita tekomme silloin olivat. No, meille ei sattunut mitään pahempaa, mutta nuoruudestamme jäi kyllä muistoihimme sangen ikävä tapaus.

Herrasen Anna-äiti oli harras uskovainen. Jokaisena sunnuntaina, ellei päässyt kirkkoon, hän kuunteli radiosta jumalapalveluksen ja vaati silloin Olliakin olemaan paikalla. Eemeli sen sijaan ei paljoa uskonasioista piitannut. Hän kiroili, ei kuitenkaan paljoa Annan kuullen, koska tiesi tämän mielensä siitä pahoittavan, ja puheli myös melko ronskeja juttuja. Saattoi hän joskus tehdä myös töitä sunnuntaisin, jos asiakas niin halusi. Myös tästä Anna oli hyvin pahoillaan, mutta ei mahtanut asialle mitään.

Siihen aikaan rakennettiin paljon omakotitaloja runsaasti, niin sanottuja rintamamiesmalleja. Lisäksi tehtiin työttömyystöinä maatietä, josta useat kylämme miehet saivat elantonsa perheilleen. Myös Eemeli oli tietyömaalla ampumassa kallioita pois tielinjalta. Iltaisin hän kävi räjäyttelemässä talonrakentajien pihoilta kantoja ja kiviä. Nämä räjäytystyöt kiinnostivat kovasti meitä poikasia. Oli komeaa päästä pysäyttämään jokseenkin harva liikennettä punaisen lipun kanssa ja ilmoittaa, että nyt pitää odottaa hetki, koska siellä ammutaan.

Ne uskaliaat ja vaaralliset touhumme liittyivät näihin räjähdehommiin. Eemelillä oli kotonaan dynamiittia, nalleja, kantopommeja ja tulilankoja. Dynamiittipötköt olivat kääritty paperikääröihin. Otimme aluksi, Ollin johtaessa touhujamme, muutamasta dynamiittipötköstä ihan pikkuisen palan. Kun suojapaperin aukaisi varovasti, sai sen käärittyä palan oton jälkeen huomaamattomasti takaisin. Tulilankaa oli niin runsaasti, ettei sen kähveltäminen ollut ollenkaan vaikeaa. Jostain syystä Eemeli oli laittanut nalleja irrallisena pahvilaatikkoon, joten myös niitä uskaltauduimme ottamaan muutaman. Sitten taivalsimme syvälle korpeen ja siellä tössäytimme muutaman komean paukun.

Näin jatkui jonkin aikaa ja tulimme yhä rohkeammiksi. Kerran sitten uskaltauduimme ottamaan yhden kokonaisen dynamiittipötkön ja myös kantopommin, vaikka niitä olikin Eemelin varastossa vain muutama. Aarteinemme taivalsimme sitten taas tuttuun korpeen ja siellä löydettyämme oivan kohteen, pamautimme ensin kokonaisen dynamiittipötkön erään ison kiven alla sitten kantopommin toisen pienemmän murikan kyljessä. Molemmista lähti melkoinen pamahdus. Tunsimme olevamme itsekin oikeita kivityömiehiä.

Näin jatkui jonkin aikaa, mutta sitten siinä kävi, kuten oli arvattavissa. Käry kävi. Eemeli oli huomannut varastonsa huvenneen enemmän, mitä olisi kuulunut. Hän laittoi ensin Ollin koville, eikä tämän auttanut muu, kuin tunnustaa. Sen jälkeen meidän muiden syyllisten vanhemmat saivat myös tietää asiasta. Saimme melkoiset löylytykset kukin kotonamme ja jouduimme pyytämään Eemeliltä anteeksi tekojamme. Anna itki, kuten varmaan meidän muidenkin äidit, ja he siunailivat että minkälaisia poikia me oikein olemme, kun ryhdyimme näin törkeisiin varkauksiin ja osasimmeko yhtään ajatella, miten vaarallisissa puuhissa olimme olleet. Kyllä siinä tuli meille pojillekin tippa silmään, ensin tukkapöllyn, sitten anteeksipyynnön ja häpeän takia. Lopuksi vielä Anna pakotti meitä kaikkia rukoilemaan luonaan anteeksi Taivaanisältä tekemiämme suuria syntejä.

Elämä palautui hiljalleen uomiinsa, eikä tekemästämme kolttosesta enää puhuttu, mutta seuraavana kesänä asian vaarallisuus palautui mieliimme karmealla tavalla. Olimme eräänä päivänä Herrasilla pelailemassa pihalla kymmentä tikkua laudalla, kun pihaan ajoi auto. Autosta nousi pari miestä. Anna tuli pihalle vastaan vieraita. Nämä toivat ikävää sanomaa Herrasille. Tietyömaalla oli sattunut paha onnettomuus. Yksi dynamiittipanos oli räjähtänyt omia aikojaan juuri, kun Eemeli oli ollut sitä asettamassa poraamaansa reikään. Silloin hän käytti tulilangan sijasta sähkönalleja. Jokin oli mennyt vikaan ja Eemeli oli loukkaantunut vakavasti. Anna purskahti itkuun ja alkoi saman tien rukoilla kovalla äänellä. Hän pyysi Jumalalta anteeksi kaikkia Eemelin pahoja puheita, niitä tekoja joita tiesi tämän tehneen, sekä myös niitä, mitä ei tiennyt. Uutisen tuojat, samoin kuin me pojat, seisoimme vakavina ja puhumattomina paikoillamme katsellen ja kuunnellen Annan purkausta. Sitten miehet kertoivat, ettei Eemeli välttämättä kuolisi, vaikka olikin vakavasti loukkaantunut. Hänet kun oli saatu vietyä nopeasti lähikaupungin sairaalaan.

Anna rauhoittui hieman ja tuumi, että jos Eemeli kuolisi, niin mahtaisiko hän päästä taivaaseen. Tähän toinen miehistä vastasi:

• Kyllä uskon hänen pääsevän taivaaseen, koska räjähdyksen sattuessa hän lähti lujaa siihen suuntaan.

Eemeli lopetti kivityöt, eleli tekojalkansa ja – kätensä kanssa vielä pitkään. Ollista sen sijaan tuli toimiupseeri.